Koira ja Häntä verkossa

koira-ja-hanta-verkossa-kuva             Emännän ottama kuva sillä aikaa kun me tehdään tärkeitä töitä.

– Emäntähän sanoi menevänsä verkkoon, mutta tuossa sen haisevat villasukat lepäävät kuonon alla kuten ennenkin, Häntä totesi Koiralle.

-Aika kylmät syyskelit enää verkoille, Koira mietti, myöhässä ollaan.

– Mutta tämän pitkin olla jokin uusi hullutus, semmoinen mistä se aina innostuu parin kylmän kauden ajaksi, sitten menee jonnekin muualle taas. Olen vähän odotellut, koska me mennään sinne verkkoon, kyllähän se yleensä ottaa meidätkin mukaan.

– Vaikea tapaus minun mielestä, se on meidän emäntä niin hartaasti koulutettu asioita tuntemaan ja kursseja käymään, että perä sillä leviäisi, ellei me sitä narun perässä metsään aina vietäisi. Mutta joskus se lähtee ilmankin, vaikea ennustaa, mennäänkö me ulos sinne verkkoon vai alkaako ruuanmuruja tipahdella tiiviimpään tahtiin pöydänreunalta. Minä ehdotan, että odotellaan vaan kuonot raollaan ja jos ei ala juustoa herua, mietitään sitten sitä verkottumista.

– En pysty, hermostuttaa, Häntä sanoi ja pyöri ympyrää keittiön pöydän alla. Minun on pakko selvittää tätä asiaa. Se verkko kuulostaa jotenkin niin pahalta, melkein koiratarhalta.

Koira ja Häntä päättivät selvittää asiaa emännän kallistuttua päivänokosille. He hyppäsivät yksissä tuumin keittiön pöydälle ja etsivät johtolankoja. Eihän siinä pöydällä mitään muuta ollut kuin se sama laatikko, joka siinä aina on, juuri se, jota emäntä ehkä rakastaa jopa enemmän kuin heitä. Tämä ajatus tuntui heistä kyllä pahalta, mutta koiran elämään kuuluu makkarasta iloitseminen ja kynnenleikkuun unohtaminen. Juuri tuohon laatikkoon mustat kiemurtelevat langat oli kiinnitetty.

Pitkään asiaa nuuhkittuaan ja laatikkoa maisteltuaan Koira ja Häntä päättelivät, että oleellisimman ja tärkeimmän kohdan laatikossa täytyi olla se laatta, kokkare, joka haisi voimakkaimmin suklaa-TexMex-valkosipuli-lohelle. Se oli myös suurin, ja sitä he painoivat. Eivätkä ainoastaan painaneet, vaan hyppivät sen päällä kaikilla kahdeksalla tassullaan, niin innoissaan he olivat ratkaistuaan arvoituksen.https://www.youtube.com/watch?v=ETxmCCsMoD0

– Joo noita me ollaan nähty, muistatko, Häntä uteli. Kun emäntä tuli kotiin sen Ameriikan ihmeen kanssa niin sillä oli mustassa pussissa näitä kuvia, joissa oli tuo sama ukko, dollariukko. Näitä se sieltä verkosta hakee!

– No niin sen on pakko olla, Koira myönteli, vaikka en kyllä vielä tiedä miksi. Että vaikka verkossa asuu dollariukkoja, niin mitä me niillä. Tai emäntä, ei kai se..

– Ei se voi olla niin tyhmä. Häntää alkoi taas hermostuttaa, kun hän mietti, jos kuitenkin emäntä olisi niin tyhmä, että rahan perässä juoksisi, kun yleensä se juoksi vain kepin perässä. Elämä olisi paljon ennustettavampaa, jos vain tehtäisiin niin kuin ennenkin, eikä mentäisi sinne verkkoon dollariukkoja etsimään. Varmuus on paras, vaikka seikkailukin joskus sopii, jos yhdessä mennään. Mutta jos se menee sinne yksin.

Koira ja Häntä miettivät ankarasti, mikä tässä oli takana. Useimmitenhan asioiden takana ja perimmäisenä vaikuttimena oli koiranmakkara. Emännällä se vaihtui salamiin tai poroleikkeeseen, mutta ne olivat niin suolaisia, etteivät he voineet niitä syödä. Sen puoleen ei ahneus iskenyt, eivät ne maistuneet niin hyvällekään. Kyllähän tosiaan joskus on saattanut käydä niin, että olen tuolta Koiralta käynyt ehkä vaivihkaa pari ylimääräistä nappulaa syöpäsemässä, Häntä ajatteli mielessään. Mutta vain jos niitä on näyttänyt olevan liikaa, tai jos on ollut aivan kauhea koirannappulanhimo. – Eihän minulla ole sellaista nappulanhimoa, Häntä ajatteli ääneen, saatanhan olla monta päivää syömättä.

– Mitä puhuit nappuloista? Missä? Saako niitä tänään tavallista aikaisemmin, Koira kysyi.

– En minä sitä, Rönkän jälkeenhän niitä vasta. Mietin vain, että miksi minä joskus syön sinulta nappuloita, vaikka en ole ruuanahne lainkaan.

– Koska söit minulta? Minkä minä sille voin, sinä olet despootti ja riistokapitalisti, minä perso ruualle. Olemme siinä erilaisia, tiedätkös, molemmat ahneita tietenkin, mutta eri asioille.

– Mikä se despotti on? Kapitalistin minä ymmärrän kyllä, se on minulle tärkeää, että kaiken saan itselle. Varmuus on paras siinäkin asiassa, jos joskus tarvitsen vaikka sitä keltaista kaulahuivia, jonka kaivoin tuonne takapihalle viimeksi sulaneiden lumien aikaan, niin sieltä se löytyy!

– Despootti on se, joka määrää, missä järjestyksessä nuollaan toistemme kupit.

– Ai no se, ei se Sivistyssanakirja kenestäkään kirjailijaa tee, mutta olkoon pootti.

– En minä sillä, Koira sanoi, en ole niin oon perään, nappulat ja makkara määräävät minun elämäni kulun. Tällä allegorialla selvensin vain, että samalla tavalla kuin sinä haluat kaiken mikä muilla on ja minä haluan nappulat, niin emäntäkin haluaa ne rahat. Ja ne on siellä verkossa, usko pois, siksi se menee verkkoon.

Koska koirat näin olivat päätelleet, että verkkoon menon perimmäinen syy oli täysin luonnollinen ja elämänkulkuun liittyvä, ne pystyivät rauhoittumaan makuulle. Iltapäivän aurinko täplitti keittiönlattiaa ja raukeus valtasi jäsenet. Emäntä oli palannut pöydän ääreen naputtelemaan ja etsimään dollareitaan, kyllähän tuon nyt ymmärsi kun näin asian oli läpi ajatellut, ei ne koiranruokasäkit ilmaiseksi sieltä Siwasta lähde, aina piti emännällä olla musta pussi mukana kauppaan mennessä. Nam nam, ehkä tänään, jos on hyvin dollariukkoja tarttunut verkkoon, saadaan myös siankorvaa tai maksaa. – Tuoretta maksaa. – No tuoretta tietenkin, Häntä vastasi Koiran puoliääneen murahtamaan kuolattuun päiväuneen. Mikään ei tapahdu turhaan. Kaikella on tarkoitus ja järjestys, hetken aikaa vain takerruin menneeseen. Unohdin, että…unohdin, että mitä piti ajatella, elämänymäristö on muuttunut, et…

Kirjablogeista

3180693014_0bb7b194af_z
Kuva: craigfinlay (Flickr / Creative Commons)

Aika, jolloin kirjailijat kirjoittivat kirjoja, joista kirjallisuuskriitikot julkaisivat arvosteluja, on auttamattomasti takanapäin. Ammattikriitikot ovat katoamassa tai kadonneet, ja sanomalehdissä julkaistavaa kritiikkiä kirjoittavat enimmäkseen kulttuuritoimittajat muiden tehtäviensä ohella. Kirjallisuuskritiikki on siten vähentynyt, keventynyt ja alkanut liukua kohti niitä parjattuja juonireferaatteja.

Muutama vuosi sitten keskustelu kirjablogien ympärillä kävi kiivaana — tai ehkä se tuntui siltä, koska olen kirjabloggaaja. Jotkut kirjallisuuspiirien etabloituneet äänet esittivät kirjablogeja syypäiksi sammaltavaan kirjallisuuspuheeseen ja kiihtyvään kulttuuriseen rappioon. Toiset näkivät tavallisten ihmisten julkaisemat lukukokemusten pohjimmiltaan samana taiteen vastaanottamisena kuin muunkin kritiikin. Ihmeteltiin bloggaajien herkkyyttä kritiikkiä kohtaan, pohdittiin bloggaamisen asemaa kirjallisuuskentässä ja niin edelleen.

Kenties kirjabloggaajien voi katsoa käyneen taistelua kulttuurisesta tilastaan tai identiteetistään. Käytännössä tietysti tapahtui hyvin vähän: ärsyyntymistä, turhautumista, viestintäviraston ohjeistusta, keskustelua ja siinä se. Bloggaajien suuri enemmistö ei edes lotkauttanut korvaansa. Viattomuuden aika on joka tapauksessa ohi: julkaistu lukukokemus ei ole enää täysin harmiton.

Kuulun siihen kirjabloggaajien verkostoon tai ryhmään, joka muodostaa väljän yhteisön. Kirjoista bloggaavia on tämän piirin ulkopuolellakin, eikä ryhmän kehittämä ja ylläpitämä identiteetti, mikä se sitten onkaan, maistu kaikille. Joskus nimitystä kirjabloggaaja käytetään vähemmän imartelevasti, kirjablogit tulkitaan asiantuntemattomiksi kirjallisuuskritiikeiksi ja niiden ohutta yhteisöllisyyttä ylläpitävät tervehdykset kulttuurikeskusteluksi, mutta elävä kulttuuriskene on jatkuvaa painimista.

Kirjablogeja on vaikea puristaa mihinkään muottiin. Kirjoittajia on lukioikäisistä eläkeläisiin ja kirjallisuusalan ammattilaisista innostuneisiin maallikoihin, joista kaikki kirjoittavat omista lähtökohdistaan. Keinoja ja tyylejä on moneen lähtöön, eikä ainakaan minulle ole ihan selvää, millainen kirjablogiteksti olisi hyvä nimenomaan blogitekstinä.

Aloin pitää lukupäiväkirjaa kymmenisen vuotta ja sitten, kun tuntui, etten saanut luettua kirjoja loppuun enkä muistanut niistä mitään. Kirjablogi on ratkaissut molemmat ongelmat. Olen katunut päätöstäni vain vietettyäni kokonaisen päivän blogitekstin äärellä ilman minkäänlaista räiskyvää tulosta. Kuten nyt.

Kirjabloggaminen on muuttanut lukemistani tavoitteellisemmaksi. Kirjoittaminen pakottaa lukemaan huolellisemmin ja joissain tapauksissa selvittelemään teoksen taustoja tai tulkintoja. Kirjat myös painuvat mieleen, koska arvioita naputellessa ne pitää käydä läpi uudelleen. Teksteihin voi myös palata, jos muistikuva sumenee.

Kirjamaustani ei ole jäljellä kuin muisto. Aiemmin varmoina pitämäni kirjailijat häviävät ”mitä lukisin seuraavaksi” -kilpailun viikosta toiseen uusien nimien noustessa lukupinon päällimmäisiksi. Bloggaamisen kautta innostuin kaunokirjallisuudesta uudella tavalla, enkä osaa enää nimetä lempikirjailijaani.

Kyseessä on harrastus, jossa on vähän tekemistä tukevia rakenteita. Se voi viedä paljonkin aikaa ja tuntua kivireeltä, eikä mikään ulkoinen aikataulupaine pelasta mahdollisilta motivaatio-ongelmilta. Koska kirjoittaminen on ajattelua, tekstit tarjoavat kirjoittajalle myös julman peilin, johon voi olla välillä vaikea katsoa. Kirjoittaminen punnitsee ihmistä aivan eri tavalla kuin vaikka juokseminen tai cappuccinojen valokuvaaminen Facebookia varten. Sitä ei tarvitse silti ottaa yhtä vakavasti. 🙂

Kannattaako aloittaa siis kirjablogi? Ehdottomasti. Ehkä. Miksipä ei?

Kirjoittaminen ja sosiaalinen media – yhteydenpitoa ja tarinankerrontaa

13494903_10154349461338184_8459947183692018105_n-1

Koppasin muutama päivä sitten erään Facebook-ystäväni päivityksestä huomion, että ihmiset eivät enää niin paljon kerro sosiaalisessa mediassa aivan tavallisista -arkisista askareistaan. (tarkemmin kakalla käymisestä ja pyykinpesusta)

Olen kirjoittamisen tutkimus ja historia -kurssilla pohtinut mm. sitä, miten sosiaalinen media tuo kirjoittamisen, julkaisemisen ja kirjoittamisen yhteisöt kaikki kätevästi samaan nippuun. Kirjoittamisen kehittymisen kannalta tämä on hyvä asia, mutta siihen, miten sosiaalinen media meitä muokkaa ihmisinä, ja millaisia lieveilmiöitä internet mahdollistaa kirjoittajalle ilman pakollista tunnistautumista – en ota kantaa.

Joku tekee omasta sosiaalisesta mediastaan brändin, toinen taidetta, kolmas mainostaa jotain ja neljäs kehittää itseään kirjoittajana. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta  valtaosa ihmisistä osaa asettaa itsensä johonkin ryhmään.

Sosiaalinen media ei ole enää pelkkä lisä sähköpostin rinnalla yhteydenpitovälineenä vaan paljon jotain muuta. Se, miten sosiaalinen media ohjaa kuluttajiensa käytöstä, palkitsee ja aiheuttaa jopa riippuvuutta on välillä hurjaa seurattavaa. Kirjoittajana pohdin tietenkin mekanismia tämän kaiken takana. Facebook on kuin hyvä elokuva, johon jokainen voi osallistua kirjoittajana haluamallaan tavalla. Siinä on alku ja keskikohta, sekä loppu, jonka käyttäjät kirjoittavat yhä uudelleen. Se palkitsee ihmisen tarvehierarkiaa niinkin yksinkertaisella tavalla, kuin ”peukku”. Nyt sukellan jo tuhansien vuosien päähän ja ihmisten alkukantaiseen tapaan kertoa ja ennen kaikkea – sepittää – tarinoita maailmastaan. Tähän sosiaalinen media osuu kuin terävä kulma kiukkuhermoon! Omia kirjoittamisen taitojaan voi terästää valokuvilla, tunnetilaikoneilla, musiikilla jne. jne. Tekisi mieleni mainita jopa niinkin voimakas ilmiö kuin merkityselämysten haku.

Montako eri tiliä sitten itselläni on sosiaalisessa mediassa ja miksi? 3. Facebookissa, WordPressissä ja Google+:ssa. Ja niillä kaikilla on yksi yhteinen tavoite: kertoa tarinaa maailmastani. Facebook on yllämainitsemani lisäksi nopea yhteydenpitoväline. WordPress toimii kirjoitusalustana ja Google+ on oiva väline kuvien jakamiseen. Näistä kaksi viimeisintä ovat sisäänajovaiheessa ja vasta hion brändiäni.. 😉 Ja myös mietin koko ajan kaiken muun kirjoittamisen ohella, miten paljon aikaa ja vaivaa kirjoittaminen sosiaaliseen mediaan vaatii ja miksi haluan kirjoittaa verkkoon vai haluanko? Pienellä panostuksella ja muuttamalla kielen suomesta englantiin saavuttaisi tuhansittain enemmän lukijoita esimerkiksi runoille ja kuville Google+:n kautta. Testasin tätä yhden ainoan kerran – osuva kuva ja siihen sopiva teksti -> profiilissa vierailijoita yhden yön aikana 10 000! Mietin, mitä järkeä koko touhussa on? Se tuo näennäistä näkyvyyttä, mutta se ei vielä tuo leipää pöytääni.

Mikä minua sitten ”koukuttaa” sosiaalisessa mediassa kaikkein eniten ja mitä itsekin harrastan erittäin tietoisesti on tietynlainen vuorovaikutuksen osa-alue, jota voisi kutsua merkkien ja kielen yhteiseksi semantiikaksi. Sosiaalisessa mediassa ne ovat sekä näköaistiin perustuvia huomioonottamisia, että tarinaan kätkettyjä viestejä, jotka on osattava poimia. Parasta tässä on se, että jokainen voi poimia omansa ja luoda oman mielikuvituksensa ansiosta omia tarinoitaan, joihin minä kirjoittajana ja kuvien jakajana annan ikään kuin ”taiteilijana ohjeet”, joihin yleisö lukiessaan osallistuu. Tämä taas voi inspiroida jotain toista omien luomustensa tekoon ja tähän sosiaalinen media antaa hyvät valmiudet etenkin kirjoittamista ajatellen. Alustat ovat ”suht” helppoja käyttää ja julkaiseminen käy käden käänteessä. Palautekin tulee usein heti ja on useimmiten myönteistä, joka taas palkitsee kirjoittamista ja saa meidät jatkamaan. Minutkin. Se on minun tapani pitää yhteyttä elämäni ihmisiin- suorasti ja epäsuorasti.

Tässä vain muutamia ajatuksia täältä kotitöiden lomasta.

Kävin muuten juuri ripustamassa pyykkiä.

Ystävällisesti, Nina

Lähtölaukaus

Tämä blogi on Jyväskylän yliopiston kirjoittamisen oppiaineen Tietokirjoittaja verkossa -kurssin (2016) kurssiblogi. Blogiin tulee lähiviikkoina ilmestymään kirjoituksia, jotka käsittelevät verkkokirjoittamista. Tavoitteena on lähestyä verkkokirjoittamista henkilökohtaisesta näkökulmasta. Nähtäväksi jää, onko tuloksena synkkiä tilityksiä vai innostuneita ilon kokemuksia.

Kurssin opettajana toimii Kimmo Svinhufvud. Kurssi järjestetään tässä muodossa nyt kolmatta kertaa. Jos haluat, voit tutustua myös kahden edellisen vuoden kurssien blogeihin täällä:

Verkkovilautus (2015)
Koukussa verkkoon (2014)

Kuva: duncan c (Flickr / Creative Commons)