Ennen vanhaan kirjoittivat ne, jotka olivat kielioppinsa ja Dostojevskinsä lukeneet. Kynään tartuttiin arastellen, vaikka tyyppikirjaimiston mukainen kaunokirjoitus olisi ollut hallussa. Jos kirjoitettiin koneella, tärkeintä oli korjauslakka.
Kaikesta kirjoitetusta leijonanosa laitettiin pöytälaatikkoon. Kun pöytälaatikko täyttyi, paperit sullottiin pahvilaatokkoon, ja kun pahvilaatikko täyttyi, se vietiin kellariin. Kun kellariin ei mahtunut enää mitään, poltettiin paperit nuotiossa. Paperien polttamisesta syntyi paljon tuhkaa. Se oli ongelmallista, sillä jos tuhkalla lannoittaa perunamaata, tulee perunoista rupisia.
Nykyisin kirjoittavat kaikki, ja jos jotain kirjoitetaan, se pitää julkaista, mieluimmin heti. Julkaiseminen on myös helppoa – verkossa. Niinpä verkon silmät jo vinkuvat ja ratkeilevat kaikesta kirjoitetusta. Kuka siihen viidakkoon viitsii enää sukeltaa? Eikö siellä sokea taluta rampaa ja kysäise ohi kulkiessaan kuurolta:” Oox kuullu semmosen sanan ku kieli oppi?” Ja jos ei ole ahkera verkkotekstien lukija, miksi ihmeessä sellaisia kannattaisi itse kirjoitella?
No niinhän se on. On uskomattoman mukavaa istua vanhojen rouvien kahvikutsuilla haukkumassa nykyaikaa. Voiko verkkokirjoittaminen mitenkään päihittää tuota maanmainiota harrastusta? ONKO VERKKOKIRJOITTAMISELLA MITÄÄN MAHDOLLISUUKSIA? Ei, en usko.
En usko, mutta silti sormia syyhyttää.
Minulla, 50-luvulla syntyneellä kiiluvasilmäisellä kirjanlukijalla, oli tietysti nuorena lyhyt saimaharmaja -vaihe, tai ehkä pikemminkin p.mustapää -vaihe. Tuo herkkä kukkanen tallautui palkkatyön raskaan rautasaappaan alle, ja kirjoittaminen alkoi uudestaan vasta kymmenisen vuotta sitten. Aloin käydä kaikenlaisia kursseja, ja niistä viimeinen, avoimen aineopinnot, on nyt menossa. Mitä sen jälkeen?
Voin ryhtyä kirjoittamaan vaikkapa romaania. Mitä siitä, jos lopputuloksena on vain rupisia perunoita – kyllä ne maistuvat yhtä hyviltä kuin sileät, vaikka ovatkin rumempia. Näen edessäni pitkän ja mielenkiintoisen tien. Ja yksinäisen. Työssä käyvälle yksinäinen harrastus voi olla henkireikä (ainakin jos työmaana ovat murrosikäiset), mutta työsarkansa päättänyt kaipaa seutaa. Kahvikutsujen mukavat rouvat eivät kirjoita.
Mitä jos sittenkin ryhtyisin bloggaamaan? Kynästäni irtoaa helpoimmin lyhytproosaa; sehän sopisi bloggaajalle. Lisäksi harrastan kuvantekoa, joten sillä saralla ei olisi tekijänoikeusongelmia. En lannoittaisi kirjoitelmillani perunamaata (jota minulla ei edes ole), vaan tekisin niistä sähköisiä paperilennokkeja.
Ajatus omasta verkonsilmästä alkaa hieman (hyvin hieman) miellyttää. Ehkä pyydystäisin muutaman sintin. Itse asiassa – näin monet bloggaajat vakuuttavat – pelkkä kirjoittaminen palkitsee, ja julkaiseminen korottaa hyödyn potenssiin kolme, vaikka lukijoita ei olisikaan sadoin ja tuhansin.
Olen tehnyt elämäni hienoimmat matkat kirjoja lukemalla. Ehkä blogikirjoittaminen voisi aloittaa uudenlaisen, virkistävän matkakierroksen. Sittenpähän olisin itselleni vieraassa verkkomaailmassa kuin (Hellaakosken runon) hauki puussa, ja siellä vetäisin niin villinraskaan virren, että linnut vaikenisivat. Olenko siis valmis hyppäämään? NO JOO, NO EI…..onko tämä nyt niin vakava asia? No on, no ei…. Teknisistä ongelmista huolimatta polttelee…ko?
Kuva: Pirjo Kela (maalauksen nimi: Haukipiilo, tekniikka öljyväri)
13 väärin 