Kiakkovilosoviaa: henkilökohtainen verkkoreportaasi

Rakas lukija, tunnelma on nyt jännittynyt, mutta hyvin kutkuttava. Nimittäin somettaminen, verkkokirjoittelu tai henkilökohtaisen asiantuntijabrändin luominen tuntuu minusta hieman vieraalta. Rakas lukija, paljastan Sinulle tässä ja nyt, että koen jonkinlaisia sivullisuuden tunteita, jopa ulkopuolisuuden kokemuksenkin tavoitan, koska monet ovat verkossa aktiivisia – ja minä en.

Mutta tähän ulkopuolisuuden tunteeseen ja jonkinlaiseen ahdistukseen olen löytänyt ratkaisun. Nimittäin, päätän tehdä henkilökohtaisen reportaasini verkkoviestinnän vieraudesta ja haastatella kolmea eri asiantuntijaa tästä mieltäni survovasta aiheesta ja helpottaa siten jonkinasteista tuskaani.

Päätän ensimmäiseksi lähteä juurilleni Tampereelle. On turvallista tutkailla elämän tuskaisia kysymyksiä turvallisella maaperällä, kun voi oikein tuntea turvan lämmön ja hehkun. Tampereelle on tulossa kuitenkin raitiovaunu. Ehkä minun pitäisi seurata uudistusmielistä Mansea eikä olla niin muutosvastarintainen. Maailma muuttuu nimittäin. Ja viestintämuodotkin meinaan. Tapasin kuule ihan paljasjalkaisen tamperelaisen, Hemmoksi esittäytyvän miehen, Tampereen kauppahallissa:

Mitä mieltä olette verkkokirjoittelusta?

Jaa tuanoinniin, mitä sää niinku noin sillä meinaat?

Että mitä mieltä olette verkossa tapahtuvasta viestinnästä, kuten blogikirjoittelusta tai ylipäänsä somettamisesta?

Jaa no. Tuanoinniin kyä se varmaa iha hyvä juttu o. Emmää ainakaa sillai pahaa siinä nää.

Oletteko itse aktiivinen verkossa?

Kyä mää niinku noi veispuukkaan ja sitte oon vitterissäki aika tuanoi aktiivine. Ja oon mää instakramiinki pyrkiny kuvia laittaan. Joskus.

Ettekö ole ahdistunut, että olette näkyvillä niin monessa paikassa siellä verkossa?

No sun täytyy oppia sillain tiäkkö… Vähän miettiin itte, että mitä sää niinku itestäs siä näytät. Tiäkkö. Sun täytyy luara ihan omat pelisäännöt. Sää oot tiäkkö se maalivahti. Sää oot se mikä ei niinku päästä sitä kiakkoo sisää. Mutta aina o se riski tiäkkö, että se kiakko menee sisää.

Jep. Tamperelaista kiakkovilosoviaa. Eli oo maalivahti. Helpotti tiäkkö hieman, vaikka mää en koskaan oo ollu sillai kauheen hyvä maalivahti.

Tuanoinniin tää kiakkovilosovia pistää mun pään ny liian vilosoviseks ja kääntyyn mansen kiälelle, ni mää tarviin ny hengähryksen ja jonku, joka kuuntelee mua oikeesti tiäkkö. Mun pitää kääntää tää kiäleni asialliseks ny.

Päätän ottaa siis hieman etäisyyttä Mansesterista. Yritän tavoittaa juurevuutta maalaismaiseman keveydestä, joten lähden Mouhijärvelle. Tapaan siis Mouhijärveläisessä ilmatilassa vanhan ystäväni, henkilökohtaisen mentaalivalmentajani Monnan, ja päätän purkaa ahdistustani hänelle:

Ahdistaa. Ahdistaa jotenkin se, että kaikki elämä tuntuu olevan nykyään verkossa. Ihmiset raapii niitä laattojaan.

Juu, mä näen, että sua ahdistaa. Osaatko sanoa vielä tarkemmin, mikä sinua siinä erityisesti ahdistaa?

No. Kun mä en ole jotenkin yhtään varma siitä, että onko toi oikeesti niin vitsin hyvä juttu. Toi jatkuva esillä olo ja itsensä brändääminen ja tietynlaisen identiteetin luominen tonne verkkoon.

Aivan. Ymmärrän huolen. Mutta totuus on, että ainoa pysyvä asia on muutos. Sinä et voi olla varma mistään, etkä hallita ihan kaikkea. Löyhennä hieman otetta ja hengitä.

Okei. Mut se on vähän vaikeaa.

Ymmärrän. Ajatus tulee ja ajatus menee. Ajatus tulee kuin lipuva pilvi. Ota se kiinni, ja anna sen mennä. Ota kiinni, anna mennä. Ota, anna. Sinun ei kuitenkaan tarvitse tehdä mitään, mitä et halua.

Kiitos Monna. Helpotti vähän. Löyhennä siis otetta. Kaikkea ei voi hallita. Ainoa pysyvä asia on muutos.

Rakas lukija, alamme lähestyä henkilökohtaisen reportaasini päätepistettä. Saavun takaisin Helsinkiin. Menen leikkipuistoon leikkimään ja keventämään aikuisen mieltäni. Mitä muutakaan enää voin tämän kaiken vilosovisen toiminnan, Mansesterin ja Mouhijärven jälkeen? Lopuksi päätän vielä haastatella, ketäs muuta kuin jokaisen maailman alan asiantuntijaa eli tietysti lasta. Sillä lastahan ei koskaan pidä aliarvioida ja totuushan tulee usein lapsen suusta. Tapaan naapurin Alvarin liukumäellä:

Ai verkko? Oon mä sillai niinku kalastanu verkoil sillee papan kans. Siel oli kerran tosi paljon kaloja… Niit muikkui ja kai jotain muitki. Me ei saatu niit kaloi eka, ku ne verkot oli iha solmus. Mut sit ku me saatiin ne sillee irti, me syötiin ne ja ne oli ihan sikahyvii. Me sillee savustettiin ne.

Rakas lukija, hyvä verkkomeren seilaaja, ole siis maalivahti (kun olet jäällä), tiedosta maailman muutos ja kalasta, niin voit mahdollisesti saada saalista syömiseksi.

Päätän henkilökohtaisen reportaasini tähän.