Kirjoitan – siis olen?

Ihminen tahtoo jättää jälkeensä jotain, jonkin muiston itsestään. Yksinkertaisinta lienevät valokuvat ja tekstit. Jälkeläiset, ainakin läheisimmät, toivovat rahaa ja omaisuutta. Vasta myöhemmin nousevat erilaiset arvot esiin. Silloin kuvien ja tekstien merkitys kasvaa. Eikä niiden arvoa voi siinä vaiheessa mitata kuin sisäisesti.

Ajatteletko samalla tavalla?

Kuvassa näkyy kiipeilyyn tarkoitettu harjoitusseinä. Se mahdollistaa liikkumisen sekä sivuttais- että pystysuunnassa. Kiinnitimme sen terassin kaiteeseen. Ei tarvitse lähteä, että voi harjoitella. Sitä voi verrata kirjoittamiseen. Kirjoittaminen ei tarvitse siirtymismatkaa. Se laajentaa joka suuntaan. Se kasvattaa sisintä, opettaa pitkäjänteisyyttä, avaa ovia ja portteja. Näiden lisäksi se yhdistää samoin ajattelevia ihmisiä. Se herättää keskustelua ja luo uusia ulottuvuuksia.

Miksi kaikki eivät kirjoita?

Syytteeseen taiteellisten kykyjen tukahtumisesta asetamme usein koulun ja kodin. Silloin ei tarvitse nähdä itse vaivaa eikä etsiä syytä itsestä. Taidamme itse olla suurin este mihin tahansa, vai?

Terapeuttinen kirjoittaminen on ottanut paikkansa jopa kirjoittamisen koulutuksessa. Tutuin henkilö, josta voi aloittaa kirjoittamisen on kirjoittaja itse. Siitä voi laajentaa.

Kirjoitan – siis olen.

(Kuva on meidän omaan terassiin kiinnitetystä harjoitteluseinästä. Mies kiinnitti seinän. Minä valokuvasin tuloksen.)