Kynnys on korkea

kynnysVerkkoon kirjoittamisen kynnys on alkajalle korkea.

Nyt harppaan sen kynnyksen yli, ja jo ensi riveillä kerron millä asialla olen. Kirjoitan koska olen kyllästynyt pitämään kaiken tiedon ja kokemuksen vain omana tietonani. Kirjoitan koska ne tuokiot, joita tulee vastaan omissa päivissäni voivat olla avaimia jollekin toiselle. Kirjoittaminen on sen avaimen sovittamista lukkoon. Sen mukaan tietysti, kuin lukija arvelee avaimen sopivan omaan lukkoonsa.

Tänään muovaan elämäni aineksista yhden avaimen. Se menee näin. Kerron miten olen muutama kuukausi sitten haudannut vävyni ja olen siis läsnä nykyisin tyttärelleni, joka on nuori leski kahden pienen lapsen kanssa. Menen siis nykyisen elämäni ytimeen ja sen tärkeimpään asiaan. (Mehän opettelemme täällä verkkoon kirjoittamista henkilökohtaisesti, niinhän se oli.)

Ja asia käy aina vain pahemmaksi, koska olen pian vaihtamassa maata enkä enää voi olla näiden orpolasten luona. Sehän särkee sydäntä tietysti. Pientä lohtua tulee paikalle jäävistä ystävistä ja kylänmiehistä. Mutta tämä blogi kertoo tapahtuman, joka toi itselleni aivan uuden perspektiivin. Kerron sen kokeeksi nähdäkseni voiko elämäni ensimmäinen blogi kääntyä jollekin ihmiselle avaimen tapaiseksi johonkin uuteen.

Se jokin tapahtui sinä päivänä kun olimme ruualla pakolaisten luona. Heitä oli kielletty jäämästä Suomeen mutta he ovat täällä silti, koska kotimaassa pommit putoilevat ja uhka on todellista.Nämä uhanalaiset siis keittivät sahramiriisiä, syöttivät ja juottivat suomalaista perhettämme, kakunkin olivat tehneet ja lapset leikkivät herttaisesti. Leskityttäremme oli heihin ensin tutustunut ja me perässä. Tytär lähtikin jo asunnosta ja me jäimme vielä hetkeksi.

Siinä hetkessä tämä nuori perhe säteili kuten aina, miten voikin heillä olla sydän kasvoillaan, ilo huulilla ja herkkyys ja hellyys kaikessa mitä he ovat ja tekevät. Miten kohmeessa itse olinkaan heihin verraten. Ja miten leskitytärkin jatkaa elämäänsä huolitelluin kasvoin, kuolleen miehen tavarat tiukasti laatikoissa, kaikki elämän elementit kohdallaan, jotta elämänhallinta säilyy. Sellainen itsekin olen, yksityisesti elämän hallintaa yrittävä.

Näiltä tummasilmäisiltä se hallinta oli mennyt jo aikoja sitten. Kodin kohdalla nyt suuri monttu, rakkaat sukulaiset henkeään paossa eri maissa, jotkut Välimeren pohjassa haiden syötävinä, jotkut ammuttuina. Heitä itseään kielletty Suomeen jäämästä ja nyt oli päätöksen valituskin vaakalaudalla.

Ja tässä istuin heidän teetään juoden. Sitten se hetki kun he kaiken oman kärsimyksensä unohtaen halaavat meikäläistä kohmekokkeroa ja sanovat että lähde vaan rauhassa, me jäämme tyttäresi luo. Pidämme huolta hänestä, autamme joka päivä, hoidamme lapsia, olemme läsnä… Katson tuota sykkivää sydäntä niin ilmiselvänä heidän kasvoillaan ja tajuan että he tarkoittavat mitä sanovat. Jää alkaa sulaa jossain sisälläni, se valuu yhtenä norona silmäkulmasta.

Olen saanut perspektiivin tähän asiaan ja oikeastaan koko elämään.

Kenties saan harpatuksi vielä monen kynnyksen yli tämän yhden ainoan elämän aikana.

 

kynnys

Kuva: talopihkala.blogspot.com