Verkkoon kirjoittamisen kynnys on alkajalle korkea.
Nyt harppaan sen kynnyksen yli, ja jo ensi riveillä kerron millä asialla olen. Kirjoitan koska olen kyllästynyt pitämään kaiken tiedon ja kokemuksen vain omana tietonani. Kirjoitan koska ne tuokiot, joita tulee vastaan omissa päivissäni voivat olla avaimia jollekin toiselle. Kirjoittaminen on sen avaimen sovittamista lukkoon. Sen mukaan tietysti, kuin lukija arvelee avaimen sopivan omaan lukkoonsa.
Tänään muovaan elämäni aineksista yhden avaimen. Se menee näin. Kerron miten olen muutama kuukausi sitten haudannut vävyni ja olen siis läsnä nykyisin tyttärelleni, joka on nuori leski kahden pienen lapsen kanssa. Menen siis nykyisen elämäni ytimeen ja sen tärkeimpään asiaan. (Mehän opettelemme täällä verkkoon kirjoittamista henkilökohtaisesti, niinhän se oli.)
Ja asia käy aina vain pahemmaksi, koska olen pian vaihtamassa maata enkä enää voi olla näiden orpolasten luona. Sehän särkee sydäntä tietysti. Pientä lohtua tulee paikalle jäävistä ystävistä ja kylänmiehistä. Mutta tämä blogi kertoo tapahtuman, joka toi itselleni aivan uuden perspektiivin. Kerron sen kokeeksi nähdäkseni voiko elämäni ensimmäinen blogi kääntyä jollekin ihmiselle avaimen tapaiseksi johonkin uuteen.
Se jokin tapahtui sinä päivänä kun olimme ruualla pakolaisten luona. Heitä oli kielletty jäämästä Suomeen mutta he ovat täällä silti, koska kotimaassa pommit putoilevat ja uhka on todellista.Nämä uhanalaiset siis keittivät sahramiriisiä, syöttivät ja juottivat suomalaista perhettämme, kakunkin olivat tehneet ja lapset leikkivät herttaisesti. Leskityttäremme oli heihin ensin tutustunut ja me perässä. Tytär lähtikin jo asunnosta ja me jäimme vielä hetkeksi.
Siinä hetkessä tämä nuori perhe säteili kuten aina, miten voikin heillä olla sydän kasvoillaan, ilo huulilla ja herkkyys ja hellyys kaikessa mitä he ovat ja tekevät. Miten kohmeessa itse olinkaan heihin verraten. Ja miten leskitytärkin jatkaa elämäänsä huolitelluin kasvoin, kuolleen miehen tavarat tiukasti laatikoissa, kaikki elämän elementit kohdallaan, jotta elämänhallinta säilyy. Sellainen itsekin olen, yksityisesti elämän hallintaa yrittävä.
Näiltä tummasilmäisiltä se hallinta oli mennyt jo aikoja sitten. Kodin kohdalla nyt suuri monttu, rakkaat sukulaiset henkeään paossa eri maissa, jotkut Välimeren pohjassa haiden syötävinä, jotkut ammuttuina. Heitä itseään kielletty Suomeen jäämästä ja nyt oli päätöksen valituskin vaakalaudalla.
Ja tässä istuin heidän teetään juoden. Sitten se hetki kun he kaiken oman kärsimyksensä unohtaen halaavat meikäläistä kohmekokkeroa ja sanovat että lähde vaan rauhassa, me jäämme tyttäresi luo. Pidämme huolta hänestä, autamme joka päivä, hoidamme lapsia, olemme läsnä… Katson tuota sykkivää sydäntä niin ilmiselvänä heidän kasvoillaan ja tajuan että he tarkoittavat mitä sanovat. Jää alkaa sulaa jossain sisälläni, se valuu yhtenä norona silmäkulmasta.
Olen saanut perspektiivin tähän asiaan ja oikeastaan koko elämään.
Kenties saan harpatuksi vielä monen kynnyksen yli tämän yhden ainoan elämän aikana.
Kuva: talopihkala.blogspot.com
13 väärin 
Herkkä ja koskettava inhimillisyyden ja ihmisyyden tuska.
TykkääLiked by 2 people
Ihanan koskettava kirjoitus! Olet kyllä rohkea, että uskalsit avautua näin henkilökohtaisessa ja tuskaisessa asiassa. Mutta uskon, että kirjoittaminen ja asioiden jakaminen helpottaa oloasi.
Ja kuten itsekin pohdit: blogikirjoituksesi voi antaa jollekin toiselle avaimen johonkin uuteen. Blogeista on helppo etsiä vertaistukea, muiden kokemuksia ja päästä keskustelemaan samassa tilanteessa olevien kanssa. Voit kirjoittaa ja kommentoida anonyyminä tai nimelläsi. Voit kertoa asiat suoraan ja kokonaan tai vain raottaa verhoasi. Voit itse valita, millaisen avaimen toisille annat.
Se, mitä kirjoitit pakolaisperheestä, oli liikuttavaa ja niin totta. Maailmassa on paljon ihmisiä, joilla ei ole juuri mitään aineellista – kertomassasi tapauksessa ei edes virallisesti turvallista asuinmaata – ja silti he ovat valmiita tukemaan, rakastamaan ja pitämään huolta muista ihmisistä. silti he tarjoavat vähästään ja säteilevät iloa ja onnea.
Miten paljon me voimmekaan muista ihmisistä oppia, jos vain päästämme heidät lähellemme?
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos koskettavasta kirjoituksestasi! Olet rohkea ja vahva.
Kipuilen itse hieman samankaltaisen asian kanssa; haluaisin kirjoittaa vaikeasta aiheesta, mutta en tiedä, miten toteuttaisin sen. Sairastuin vuonna 2008 ja viime kesänä olin sairauteeni liittyen 6 viikkoa sairaalassa ja toipuminen on käynyt hyvin hitaasti. Haluaisin jakaa arkeani vertaisteni kanssa, antaa muille toivoa, mutta samalla saada voimia muiden kokemuksista.
Mutta kynnys todella on korkea. Omien kasvojen antaminen vaikealle asialle ei ole helppoa. Pelkään leimautumista, jota kannan sairauteni myötä. Jos siis päätän kirjoittaa omalla nimelläni, on kestettävä se, että kaikilta ihmisiltä – edes kaikkein lähimmiltä – ei ymmärrystä riitä.
Voimia sinulle ja tyttäresi perheelle.
TykkääTykkää
Hei Niina, tämä blogisivu ei ensisijaisesti ole terapeuttisen kirjoittamisen keskustelupiiri mutta se sivuaa aihetta vahvasti. Asiantuntijakirjoittaminen, myös kokemusasiantuntijana, on aiheemme, kun puhumme bloggaamisesta henkilökohtaisella otteella. Siksi kommenttisi on aivan paikallaan ja sopii tähän keskusteluun. Omakohtainen kirjoittaminen on vahva ase, ei ketään lyödäksemme, vaan se on juuri se teräväkärkinen kynä, joka menee läpi outojen asenteiden ja luo jotain uutta. Saa aikaan sen, mitä sen pitääkin saada: tiedostamista syvällä tasolla, asenteita ja tekoja muokkaavaa toimintaa. Sille on tilausta ajassamme, jossa arvot käyvät aina vain kovemmiksi. Kasvojen antaminen jollekin elämään kuuluvalle piirteelle on elintärkeää. Toivon, että uskaltaudut sille tielle. Vaikka aluksi yksinäiseltä tuntuvalle tielle, mutta sitten yllättäen rikkaalle ja vilkkaasti liikennöidylle tielle, sillä: yllätys yllätys, meitähän olikin monia muita, joilla oli tämä sama juttu. Siis tsemppiä!
TykkääLiked by 1 henkilö