Ennen vanhaan kirjoittivat ne, jotka olivat kielioppinsa ja Dostojevskinsä lukeneet. Kynään tartuttiin arastellen, vaikka tyyppikirjaimiston mukainen kaunokirjoitus olisi ollut hallussa. Jos kirjoitettiin koneella, tärkeintä oli korjauslakka.

Kaikesta kirjoitetusta leijonanosa laitettiin pöytälaatikkoon. Kun pöytälaatikko täyttyi, paperit sullottiin pahvilaatokkoon, ja kun pahvilaatikko täyttyi, se vietiin kellariin. Kun kellariin ei mahtunut enää mitään, poltettiin paperit nuotiossa. Paperien polttamisesta syntyi paljon tuhkaa. Se oli ongelmallista, sillä jos tuhkalla lannoittaa perunamaata, tulee perunoista rupisia.

Nykyisin kirjoittavat kaikki, ja jos jotain kirjoitetaan, se pitää julkaista, mieluimmin heti. Julkaiseminen on myös helppoa – verkossa. Niinpä verkon silmät jo vinkuvat ja ratkeilevat kaikesta kirjoitetusta. Kuka siihen viidakkoon viitsii enää sukeltaa? Eikö siellä sokea taluta rampaa ja kysäise ohi kulkiessaan kuurolta:” Oox kuullu semmosen sanan ku kieli oppi?” Ja jos ei ole ahkera verkkotekstien lukija, miksi ihmeessä sellaisia kannattaisi itse kirjoitella?

No niinhän se on. On uskomattoman mukavaa istua vanhojen rouvien kahvikutsuilla haukkumassa nykyaikaa. Voiko verkkokirjoittaminen mitenkään päihittää tuota maanmainiota harrastusta? ONKO VERKKOKIRJOITTAMISELLA MITÄÄN MAHDOLLISUUKSIA? Ei, en usko.

En usko, mutta silti sormia syyhyttää.

Minulla, 50-luvulla syntyneellä  kiiluvasilmäisellä kirjanlukijalla, oli tietysti nuorena lyhyt saimaharmaja -vaihe, tai ehkä pikemminkin p.mustapää -vaihe. Tuo herkkä kukkanen tallautui palkkatyön raskaan rautasaappaan alle, ja kirjoittaminen alkoi uudestaan vasta kymmenisen vuotta sitten. Aloin käydä kaikenlaisia kursseja, ja niistä viimeinen, avoimen aineopinnot, on nyt menossa. Mitä sen jälkeen?

Voin ryhtyä kirjoittamaan vaikkapa romaania. Mitä siitä, jos lopputuloksena on vain rupisia perunoita – kyllä ne maistuvat yhtä hyviltä kuin sileät, vaikka ovatkin rumempia. Näen edessäni pitkän ja mielenkiintoisen tien. Ja yksinäisen. Työssä käyvälle yksinäinen harrastus voi olla henkireikä (ainakin jos työmaana ovat murrosikäiset), mutta työsarkansa päättänyt kaipaa seutaa. Kahvikutsujen mukavat rouvat eivät kirjoita.

Mitä jos sittenkin ryhtyisin bloggaamaan? Kynästäni irtoaa helpoimmin lyhytproosaa; sehän sopisi bloggaajalle. Lisäksi harrastan kuvantekoa,  joten sillä saralla ei olisi tekijänoikeusongelmia. En lannoittaisi kirjoitelmillani perunamaata (jota minulla ei edes ole), vaan tekisin niistä sähköisiä paperilennokkeja.

Ajatus omasta verkonsilmästä alkaa hieman (hyvin hieman) miellyttää. Ehkä pyydystäisin muutaman sintin. Itse asiassa – näin monet bloggaajat vakuuttavat – pelkkä kirjoittaminen palkitsee, ja julkaiseminen korottaa hyödyn potenssiin kolme, vaikka lukijoita ei olisikaan sadoin ja tuhansin.

Olen tehnyt elämäni hienoimmat matkat kirjoja lukemalla. Ehkä blogikirjoittaminen voisi aloittaa uudenlaisen, virkistävän matkakierroksen. Sittenpähän olisin itselleni vieraassa verkkomaailmassa kuin (Hellaakosken runon) hauki puussa, ja siellä vetäisin niin villinraskaan virren, että linnut vaikenisivat. Olenko siis valmis hyppäämään?  NO JOO, NO EI…..onko tämä nyt niin vakava asia? No on, no ei…. Teknisistä ongelmista huolimatta polttelee…ko?

Kuva: Pirjo Kela  (maalauksen nimi: Haukipiilo, tekniikka öljyväri)

 

 

 

 

 

4 kommenttia artikkeliin ”VERKKOON VAI? EI KAI?

  1. Kyllä näen sieluni silmin, kuinka kahvikutsujen rouvillakin alkaisi nettilukemisto kutkuttamaan. Vaatisi vain sen ensimmäisen, piirin rohkeimman, joka pistäisi blogin pystyyn. Voihan sitä nykyaikaa haukkua verkossakin ja ehkä kävisikin niin, että rouvat ryntäisivät peräti kilvan kommentoimaan. Tosin uskon, että muunkin aiheinen verkkoproosa houkuttaisi uteliaimmat paikalle.

    Tykkää

    1. Pahuksen Kyrö, kun ehti ensin! Mielensäpahoittajia on ilmestynyt jo niin pitkä pino, että muiden on turha alkaa haukkua nykyaikaa kirjallisesti. Joten ehkä suuntaan tuoreempien aiheiden pariin!

      Tykkää

  2. Lukemisesta etsin aina jonkinlaista elämystä, ja sen sain. Kielenkäyttösi oli nautinnollisen napakkaa. Kivasti toisto tuli takaisin, oli rupisia perunoita ja sitten taas rupisia perunoita eri merkityksessä. Netin silmät vinkuivat, mitä se sitten lieneekään. Leikit kivasti sanoilla ja ajatuksilla ja mietit tilannetta eri maailmoiden välillä. Vanhojen rouvien turvallisista kahvikutsuista aina verkkoonsukeltamiseen asti. Samalla pohdit kirjoittamisesi tarkoitusta ja miksi siihen ryhtyisit. Kaikkeen tähän on helppo päästä mukaan, olemme saman aikakauden lapsia.
    Lahjasi ovat ilmeiset. Heti kun ensimmäinen kirjasi ilmestyy pyydän olla ostojonossa, sillä tämä on niin napakkaa tekstiä, että se pitää otteessaan alusta loppuun. Samalla jää haaveilemaan niistä itse asioista, joita tulet jakamaan. Mitä on elämä tuonut ja mitä se on vienyt. Mitä isompia päämääriä bloggaamisesi ja kaikki kirjoittamisesi palvelee? Siinä kirjassasi voit siihenkin paneutua ja se tulee olemaan merkityksellinen teos. Siis onnea nettisukelteluun ja kiitos tästä jutusta.

    Tykkää

    1. Kiitos kannustavista sanoista! Kynäni on oikein terävä parin-kolmen sivun verran, mutta sitten alkavat vaikeudet. Uskon, että ne ovat voitettavissa varsinkin nyt, kun aikaa on. Siksipä tässä opiskellaan.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s