koira-ja-hanta-verkossa-kuva             Emännän ottama kuva sillä aikaa kun me tehdään tärkeitä töitä.

– Emäntähän sanoi menevänsä verkkoon, mutta tuossa sen haisevat villasukat lepäävät kuonon alla kuten ennenkin, Häntä totesi Koiralle.

-Aika kylmät syyskelit enää verkoille, Koira mietti, myöhässä ollaan.

– Mutta tämän pitkin olla jokin uusi hullutus, semmoinen mistä se aina innostuu parin kylmän kauden ajaksi, sitten menee jonnekin muualle taas. Olen vähän odotellut, koska me mennään sinne verkkoon, kyllähän se yleensä ottaa meidätkin mukaan.

– Vaikea tapaus minun mielestä, se on meidän emäntä niin hartaasti koulutettu asioita tuntemaan ja kursseja käymään, että perä sillä leviäisi, ellei me sitä narun perässä metsään aina vietäisi. Mutta joskus se lähtee ilmankin, vaikea ennustaa, mennäänkö me ulos sinne verkkoon vai alkaako ruuanmuruja tipahdella tiiviimpään tahtiin pöydänreunalta. Minä ehdotan, että odotellaan vaan kuonot raollaan ja jos ei ala juustoa herua, mietitään sitten sitä verkottumista.

– En pysty, hermostuttaa, Häntä sanoi ja pyöri ympyrää keittiön pöydän alla. Minun on pakko selvittää tätä asiaa. Se verkko kuulostaa jotenkin niin pahalta, melkein koiratarhalta.

Koira ja Häntä päättivät selvittää asiaa emännän kallistuttua päivänokosille. He hyppäsivät yksissä tuumin keittiön pöydälle ja etsivät johtolankoja. Eihän siinä pöydällä mitään muuta ollut kuin se sama laatikko, joka siinä aina on, juuri se, jota emäntä ehkä rakastaa jopa enemmän kuin heitä. Tämä ajatus tuntui heistä kyllä pahalta, mutta koiran elämään kuuluu makkarasta iloitseminen ja kynnenleikkuun unohtaminen. Juuri tuohon laatikkoon mustat kiemurtelevat langat oli kiinnitetty.

Pitkään asiaa nuuhkittuaan ja laatikkoa maisteltuaan Koira ja Häntä päättelivät, että oleellisimman ja tärkeimmän kohdan laatikossa täytyi olla se laatta, kokkare, joka haisi voimakkaimmin suklaa-TexMex-valkosipuli-lohelle. Se oli myös suurin, ja sitä he painoivat. Eivätkä ainoastaan painaneet, vaan hyppivät sen päällä kaikilla kahdeksalla tassullaan, niin innoissaan he olivat ratkaistuaan arvoituksen.https://www.youtube.com/watch?v=ETxmCCsMoD0

– Joo noita me ollaan nähty, muistatko, Häntä uteli. Kun emäntä tuli kotiin sen Ameriikan ihmeen kanssa niin sillä oli mustassa pussissa näitä kuvia, joissa oli tuo sama ukko, dollariukko. Näitä se sieltä verkosta hakee!

– No niin sen on pakko olla, Koira myönteli, vaikka en kyllä vielä tiedä miksi. Että vaikka verkossa asuu dollariukkoja, niin mitä me niillä. Tai emäntä, ei kai se..

– Ei se voi olla niin tyhmä. Häntää alkoi taas hermostuttaa, kun hän mietti, jos kuitenkin emäntä olisi niin tyhmä, että rahan perässä juoksisi, kun yleensä se juoksi vain kepin perässä. Elämä olisi paljon ennustettavampaa, jos vain tehtäisiin niin kuin ennenkin, eikä mentäisi sinne verkkoon dollariukkoja etsimään. Varmuus on paras, vaikka seikkailukin joskus sopii, jos yhdessä mennään. Mutta jos se menee sinne yksin.

Koira ja Häntä miettivät ankarasti, mikä tässä oli takana. Useimmitenhan asioiden takana ja perimmäisenä vaikuttimena oli koiranmakkara. Emännällä se vaihtui salamiin tai poroleikkeeseen, mutta ne olivat niin suolaisia, etteivät he voineet niitä syödä. Sen puoleen ei ahneus iskenyt, eivät ne maistuneet niin hyvällekään. Kyllähän tosiaan joskus on saattanut käydä niin, että olen tuolta Koiralta käynyt ehkä vaivihkaa pari ylimääräistä nappulaa syöpäsemässä, Häntä ajatteli mielessään. Mutta vain jos niitä on näyttänyt olevan liikaa, tai jos on ollut aivan kauhea koirannappulanhimo. – Eihän minulla ole sellaista nappulanhimoa, Häntä ajatteli ääneen, saatanhan olla monta päivää syömättä.

– Mitä puhuit nappuloista? Missä? Saako niitä tänään tavallista aikaisemmin, Koira kysyi.

– En minä sitä, Rönkän jälkeenhän niitä vasta. Mietin vain, että miksi minä joskus syön sinulta nappuloita, vaikka en ole ruuanahne lainkaan.

– Koska söit minulta? Minkä minä sille voin, sinä olet despootti ja riistokapitalisti, minä perso ruualle. Olemme siinä erilaisia, tiedätkös, molemmat ahneita tietenkin, mutta eri asioille.

– Mikä se despotti on? Kapitalistin minä ymmärrän kyllä, se on minulle tärkeää, että kaiken saan itselle. Varmuus on paras siinäkin asiassa, jos joskus tarvitsen vaikka sitä keltaista kaulahuivia, jonka kaivoin tuonne takapihalle viimeksi sulaneiden lumien aikaan, niin sieltä se löytyy!

– Despootti on se, joka määrää, missä järjestyksessä nuollaan toistemme kupit.

– Ai no se, ei se Sivistyssanakirja kenestäkään kirjailijaa tee, mutta olkoon pootti.

– En minä sillä, Koira sanoi, en ole niin oon perään, nappulat ja makkara määräävät minun elämäni kulun. Tällä allegorialla selvensin vain, että samalla tavalla kuin sinä haluat kaiken mikä muilla on ja minä haluan nappulat, niin emäntäkin haluaa ne rahat. Ja ne on siellä verkossa, usko pois, siksi se menee verkkoon.

Koska koirat näin olivat päätelleet, että verkkoon menon perimmäinen syy oli täysin luonnollinen ja elämänkulkuun liittyvä, ne pystyivät rauhoittumaan makuulle. Iltapäivän aurinko täplitti keittiönlattiaa ja raukeus valtasi jäsenet. Emäntä oli palannut pöydän ääreen naputtelemaan ja etsimään dollareitaan, kyllähän tuon nyt ymmärsi kun näin asian oli läpi ajatellut, ei ne koiranruokasäkit ilmaiseksi sieltä Siwasta lähde, aina piti emännällä olla musta pussi mukana kauppaan mennessä. Nam nam, ehkä tänään, jos on hyvin dollariukkoja tarttunut verkkoon, saadaan myös siankorvaa tai maksaa. – Tuoretta maksaa. – No tuoretta tietenkin, Häntä vastasi Koiran puoliääneen murahtamaan kuolattuun päiväuneen. Mikään ei tapahdu turhaan. Kaikella on tarkoitus ja järjestys, hetken aikaa vain takerruin menneeseen. Unohdin, että…unohdin, että mitä piti ajatella, elämänymäristö on muuttunut, et…

2 kommenttia artikkeliin ”Koira ja Häntä verkossa

  1. Mahtava oivallus sinulta, että tähän blogiin voi kirjoittaa fiktiivisenkin tekstin! Vaikka mistäpä minä tiedän, oliko tämä fiktiota vai faktaa fiktiivisyyden vaatteissa… Mukava tarina joka tapauksessa ja istuu siihen formaattiin, että kirjoitamme omista lähtökohdistamme. Verkkoteemakin tarinasta löytyy.

    Oletko koskaan ajatellut pitää tarinablogia?

    Kun asuin Nepalissa, olisin ollut innosta pinkeä, jos olisin voinut silloin tällöin lukea tällaisia pieniä, suomalaisia tarinoita. Tutussa mielenmaisemassa olisi ollut nautinnollista lepuuttaa aivojaan, joita rassattiin päivittäin autojen tööttäilyllä, rään kröhimisellä, metalliastioiden kilinällä, kadulle kipattujen roskakasojen lemulla ja arkiasioiden kompleksisella hoitamisella.

    Ja kyllä tätä kelpaa lukea täällä Suomessakin, työn teon ja pinnaa kirraavien huolien huljutellessa mieltä.

    Kun talvea ennakoivat lumihiutaleet valkaisevat harmaata maisemaa.

    Tykkää

  2. Voihan nenä, Häntä, nythän minä sen vasta tajusinkin. Tuo verkkoreissuhan sataa meidän laariin – siis että me hyödytään siitä, kun jos emäntä löytää niitä dollariukkoja kylliksensä siitä koneesta, siitä hyvänhajuisesta – tarkoitan että on PALJON hajuja, niin sehän ei sitten lähde aamuhämärissä niitä autolla laukun kanssa hakemaan. Ehditään olla enemmän yhdessä. – Oho, mahtihomma tuo verkko!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s