Karmean tärkeä palaute

Ihmiskehon syövereihin kuuluu sisäänrakennettu tarve tulla hyväksytyksi. Toiset haluavat tulla hyväksytyksi yhteisössä jossa elävät, toiset taas etsivät ihan vain oikeutusta hengittää. Koska ihmislaji arvottaa teot suhteellisen korkealle, me etsimme edellämainittuja oikeuksia sen perusteella, miten suoriudumme. Emmekä me voi tietää, miten me suoriudumme, jos kukaan sitä ei meille kerro.

Me kirjoittajat olemme löytäneet väylän toteuttaa itseämme. Julkaisemme tekstimme ajan myötä näkyville. Odotamme kuulevamme, että se kelpaa. Se, mihin sen tarvitsee kelvata on moniulotteista. Joka väittää kirjoittavansa vain itselleen, valehtelee. Kukaan ei jaksa kirjoittaa vuodesta toiseen ainoastaan itseään varten. Kirjoittaminen on lopulta yhtä itseriittoista kuin kaikki muukin luova toiminta.

Entäs sitten se palaute, jota me kirjoittajat niin kovasti kaipaamme? Joillakin onnekkailla se tulee ammattilaisen käsistä ja on tietenkin rakentavaa. Jopa kustantamoiden täystyrmäys muotoillaan muotoon ”kiitos, emme ole tälläkertaa kiinnostuneita”. Ammattimainen palautteen antaja palauttaa maan pinnalle kypsästi. Ei kypsyneenä. Kriitikot ovat asia erikseen. Kriitikoiden on tarkoituskin olla raflaavia. Joskus jopa roustaavia. Kriitikoiden arvioiden tarkoitus on saada lukijan suupielet kääntymään ehkäpä jopa ironiseen hymyyn. Sellaista ei tehdä helläkätisesti.  Kriitikolta saatu ylistävä palaute kantaa pitkälle. Valheellisen pitkälle. Seuraava kirja tai teksti voikin saada murska-arvion ihan vain siksi, että unohti yrittää tarpeeksi silläaikaa kun kellui pää pilvissä. Murskavoitto kääntyy  helposti murskatappioksi. Ehkäpä kriitikoista on todellista hyöytyä vain lukijalle? Kannattaako ostaa ja kannattaako uhrata aikaa 30 euron teokseen? Itse tosin olen haalinut luottokriitikot joiden arvioihin luotan rahani. Yleensä, jos tietyt kriitikot arvostelevat kirjan viiteen tähteen, tiedän sen olevan aivan liian korkealentoinen minulle. Tiettyihin mielentiloihin sopii 1-2 tähden pehmeäkantiset pokkarit joiden kustantamot eivät halunneet upottaa riittävästi rahaa saadakseen kovat kannet. Toiset kriitkot taas ovat kertakaikkisen tyhjänpäiväisiä ja haluavat ainoastaan viihdyttää oman tekstinsä lukijaa. Oikeastaan tätä asiaa tarkemmin pohdittuani, kriitikoiden ammatti pitäisi kieltää.

Todellinen palaute tulee lukijalta joka lukee jostakin muusta intressistä, kuin kritiikin antamisen ilosta. Minä saan bloggaajana palautteen suoraan verkkokalvoilleni, kutakuinkin reaaliajassa. Bloggaajan palaute on erilaista, kuin kirjailijan palaute. Bloggaajan saama palaute koskettaa useimmiten asiaa, josta bloggaaja kirjoittaa. Palaute kohdistuu 95 prosenttisesti mielipiteisiin, elämäntapaan ja ulkonäköön. Loput 5 prosenttia jakautuvat tasan kunnianloukkauksia lähentelevien nettikiusaamiskommenttien ja kirjoittamisen tekniikan tai sisällön laadun arviointiin. Jälkimmäisen ollessa kyseessä 100 prosenttia palautteista on kaksi-kolme sanaisia. ”Kirjoitat hyvin” tai ”et osaa kirjoittaa”.

Miten kirjoittaja kestää palautteen, joka kohdistuu syvälle minuuteen sensijaan, että arvioitaisi sitä mitä tekee, eli kirjoittaa? Sitä minulta usein kysytään. Kirjoittaessani puoltavan mielipiteeni subjektiivisen päivähoito-oikeuden kieltämisestä, en saanut öisin nukuttua. Kuulema juuri minunlaisteni äitien takia, toiset äidit tappavat lapsiaan. Sain satoja kommentteja koskien mielipidettäni, joka oli perheellisten näkökulmasta väärä.  Ja muutaman peruspakollisen sähköpostin joissa ajan väsyneet äidit lapsinensa äärirajojen kautta hautaan. Kirjoitus oli kärkäs, raflaava ja huomionhakuinen. Kappalejaot olivat surkeasti toteutettu ja kirjoitusvirheitäkin löytyi. Kukaan ei huomannut niitä. Vain sillä oli väliä, mitä mieltä minä olin. Sellaisen kirjoittamiseen ei tarvitse kirjoittaa päivääkään kokemuksen vuoksi. Palaute on silti sama. Bloggaamisessa kirjoittajakokemuksella ei ole niin suurta väliä, kuin sillä taidolla, kuinka osaat tuoda mielipiteesi julki ja sen arvoimisella, miksi sen teet.

Toisessa ääripäässä ovat postaukset joihin sataa pelkkää positiivista palautetta. Ne ovat niitä, joissa näytät jotakin kamalaa itsestäsi. Vaikkapa kamalat vatsamakkarasi. Silloin olet rohkea, urhea ja tosinainen. Vaan kirjoittamisesta ei puhuta mitään. Ollakseen rohkea, ei tarvitse osata kirjoittaa. Toisinaan vain paidan nostaminen riittää.

pikkuvesku3

Verkossa kirjoittavan palaute on brutaalia ja kohdistuu sinne, missä se sattuu eniten. Ja hoitaa parhaiten. Kuten aiemmin totesin, sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa. Palaute täytyy osata lukea rivien välistä. Onko onnistunut koskettamaan? Jos joku sanoo liikuttuneensa lukemastaan, on ajateltava palaute niin, ettei se herättäisi tunteita, jos se olisi kovin huonosti kirjoitettu. Silloin, kun joku raivostuu silmittömästi, on ajateltava samoin. Silloin, kun on herättänyt tunteita, nukkui hyvin yönsä sen jälkeen, tai ei, on onnistunut. On opittava siihen, ettei kukaan sano sitä. Juuri se on se syy, miksi toisina päivinä olet maailman paras ja toisina maailman huonoin. Se, millä fiiliksellä kulloinkin palautteesi, eli kommenttiboxisi verkkokirjoittajana luet, kertoo sinulle sen, oletko onnistunut vai et.

Verkkokirjoittajan tärkein taito, on osata sulkea kannettavan tietokoneen luukku. Silloin, kun ulkonäköäsi haukutaan kaikilla mahdollisilla termeillä, mielipiteitäsi solvataan ja perheesi turvallisuutta uhataan, on osattava antaa olla. Paskamyrsky riehuu aikansa, mutta kun sitä ei näe, sen silmän tikuksi ei joudu. Uteliaisuus on voitettava ja itsensä puolustamisen tarve unohdettava. Jos epärakentavan palautteen kanssa lähtee taistelemaan, sille häviää. Aina on joku, joka jaksaa loputtomiin ja menee pidemmälle, kuin sana pitkä edes yltää. Silloin, kun palaute ja keskustelu muuttuu nettikiusaamiseksi, itse kirjoittaja häviää taistelun. Ihan joka kerta. Sen taistelun voi voittaa ehjin nahoin vain sillä, ettei lähde mukaan.

Ihmisluonnon on vaikea antaa olla. Se sotii meidän alkukantaista henkiinjäämisviettiämme vastaan. Kirjoittajalle, joka kirjoittaa muille, se kuitenkin on elinehtoimg_8256

Kiakkovilosoviaa: henkilökohtainen verkkoreportaasi

Rakas lukija, tunnelma on nyt jännittynyt, mutta hyvin kutkuttava. Nimittäin somettaminen, verkkokirjoittelu tai henkilökohtaisen asiantuntijabrändin luominen tuntuu minusta hieman vieraalta. Rakas lukija, paljastan Sinulle tässä ja nyt, että koen jonkinlaisia sivullisuuden tunteita, jopa ulkopuolisuuden kokemuksenkin tavoitan, koska monet ovat verkossa aktiivisia – ja minä en.

Mutta tähän ulkopuolisuuden tunteeseen ja jonkinlaiseen ahdistukseen olen löytänyt ratkaisun. Nimittäin, päätän tehdä henkilökohtaisen reportaasini verkkoviestinnän vieraudesta ja haastatella kolmea eri asiantuntijaa tästä mieltäni survovasta aiheesta ja helpottaa siten jonkinasteista tuskaani.

Päätän ensimmäiseksi lähteä juurilleni Tampereelle. On turvallista tutkailla elämän tuskaisia kysymyksiä turvallisella maaperällä, kun voi oikein tuntea turvan lämmön ja hehkun. Tampereelle on tulossa kuitenkin raitiovaunu. Ehkä minun pitäisi seurata uudistusmielistä Mansea eikä olla niin muutosvastarintainen. Maailma muuttuu nimittäin. Ja viestintämuodotkin meinaan. Tapasin kuule ihan paljasjalkaisen tamperelaisen, Hemmoksi esittäytyvän miehen, Tampereen kauppahallissa:

Mitä mieltä olette verkkokirjoittelusta?

Jaa tuanoinniin, mitä sää niinku noin sillä meinaat?

Että mitä mieltä olette verkossa tapahtuvasta viestinnästä, kuten blogikirjoittelusta tai ylipäänsä somettamisesta?

Jaa no. Tuanoinniin kyä se varmaa iha hyvä juttu o. Emmää ainakaa sillai pahaa siinä nää.

Oletteko itse aktiivinen verkossa?

Kyä mää niinku noi veispuukkaan ja sitte oon vitterissäki aika tuanoi aktiivine. Ja oon mää instakramiinki pyrkiny kuvia laittaan. Joskus.

Ettekö ole ahdistunut, että olette näkyvillä niin monessa paikassa siellä verkossa?

No sun täytyy oppia sillain tiäkkö… Vähän miettiin itte, että mitä sää niinku itestäs siä näytät. Tiäkkö. Sun täytyy luara ihan omat pelisäännöt. Sää oot tiäkkö se maalivahti. Sää oot se mikä ei niinku päästä sitä kiakkoo sisää. Mutta aina o se riski tiäkkö, että se kiakko menee sisää.

Jep. Tamperelaista kiakkovilosoviaa. Eli oo maalivahti. Helpotti tiäkkö hieman, vaikka mää en koskaan oo ollu sillai kauheen hyvä maalivahti.

Tuanoinniin tää kiakkovilosovia pistää mun pään ny liian vilosoviseks ja kääntyyn mansen kiälelle, ni mää tarviin ny hengähryksen ja jonku, joka kuuntelee mua oikeesti tiäkkö. Mun pitää kääntää tää kiäleni asialliseks ny.

Päätän ottaa siis hieman etäisyyttä Mansesterista. Yritän tavoittaa juurevuutta maalaismaiseman keveydestä, joten lähden Mouhijärvelle. Tapaan siis Mouhijärveläisessä ilmatilassa vanhan ystäväni, henkilökohtaisen mentaalivalmentajani Monnan, ja päätän purkaa ahdistustani hänelle:

Ahdistaa. Ahdistaa jotenkin se, että kaikki elämä tuntuu olevan nykyään verkossa. Ihmiset raapii niitä laattojaan.

Juu, mä näen, että sua ahdistaa. Osaatko sanoa vielä tarkemmin, mikä sinua siinä erityisesti ahdistaa?

No. Kun mä en ole jotenkin yhtään varma siitä, että onko toi oikeesti niin vitsin hyvä juttu. Toi jatkuva esillä olo ja itsensä brändääminen ja tietynlaisen identiteetin luominen tonne verkkoon.

Aivan. Ymmärrän huolen. Mutta totuus on, että ainoa pysyvä asia on muutos. Sinä et voi olla varma mistään, etkä hallita ihan kaikkea. Löyhennä hieman otetta ja hengitä.

Okei. Mut se on vähän vaikeaa.

Ymmärrän. Ajatus tulee ja ajatus menee. Ajatus tulee kuin lipuva pilvi. Ota se kiinni, ja anna sen mennä. Ota kiinni, anna mennä. Ota, anna. Sinun ei kuitenkaan tarvitse tehdä mitään, mitä et halua.

Kiitos Monna. Helpotti vähän. Löyhennä siis otetta. Kaikkea ei voi hallita. Ainoa pysyvä asia on muutos.

Rakas lukija, alamme lähestyä henkilökohtaisen reportaasini päätepistettä. Saavun takaisin Helsinkiin. Menen leikkipuistoon leikkimään ja keventämään aikuisen mieltäni. Mitä muutakaan enää voin tämän kaiken vilosovisen toiminnan, Mansesterin ja Mouhijärven jälkeen? Lopuksi päätän vielä haastatella, ketäs muuta kuin jokaisen maailman alan asiantuntijaa eli tietysti lasta. Sillä lastahan ei koskaan pidä aliarvioida ja totuushan tulee usein lapsen suusta. Tapaan naapurin Alvarin liukumäellä:

Ai verkko? Oon mä sillai niinku kalastanu verkoil sillee papan kans. Siel oli kerran tosi paljon kaloja… Niit muikkui ja kai jotain muitki. Me ei saatu niit kaloi eka, ku ne verkot oli iha solmus. Mut sit ku me saatiin ne sillee irti, me syötiin ne ja ne oli ihan sikahyvii. Me sillee savustettiin ne.

Rakas lukija, hyvä verkkomeren seilaaja, ole siis maalivahti (kun olet jäällä), tiedosta maailman muutos ja kalasta, niin voit mahdollisesti saada saalista syömiseksi.

Päätän henkilökohtaisen reportaasini tähän.

 

 

 

Ei mitään rajaa

Blogin aloittaminen on helppoa. Jos ajatellaan noin niin kuin teknisesti. Se on itseasiassa todella helppoa; valitset alustan, luot sivusi, usein valmiiden pohjien avulla, keksit blogille nokkelan nimen ja muistettavan osoitteen. Vähän asetuksien säätelyä ja muuta härpäkettä ja siinä se. Blogin saa luotua kuka tahansa, milloin tahansa, pienellä vaivalla ja aivan ilmaiseksi.

Miksi minulla ei siis ole omaa blogia? Sehän olisi loistava ja ilmainen tapa markkinoida omaa osaamista tietoalalla, jolla työskentelen. Toisaalta se voisi toimia julkaisualustana kirjoituksilleni, kirjoittajan ajatusten jäsentäjänä, lukijoiden löytämisen ja palautteen saamisen välikappaleena.

Blogia voisi hyödyntää myös julkisena lukupäiväkirjana, kirjallisuusanalyyseihin tai mielipiteen ilmaisuun. Minullakin on mielipiteitä. Tai sitten käyttää tutkijan apuvälineenä, tutkimuksen popularisointiin ja oman näkyvyyden lisäämiseen, vähän niin kuin asiantuntijana hei.

Vaihtoehtoja on monia. Ja juuri siinä piilee syy siihen, miksi minulla ei ole blogia; minä en ole osannut rajata aihetta, jonka temppeliksi blogini pystyttäisin, koska olen kiinnostunut aivan liian monesta asiasta aivan liian intohimoisesti. Miten valita rakkaistaan vain yksi kaikkein rakkain? Mahdotonta!

Totuus on, että aloittelevan bloggaajan tekemistä valinnoista ehkä kaikkein tärkein koskee aiheen valintaa. Aihe ei voi olla liian laaja eikä liian suppea, tai lukijoiden löytäminen voi käydä hankalaksi. Kaikesta ei voi kirjoittaa, kaikille ei voi kirjoittaa eikä sillisalaatti houkuttele ketään.

Oikeastaan kyse on samoista säännöistä kuin minkä tahansa tuotteen tai palvelun kohdalla; Jos myyt samaa kuin kaikki muutkin, hukut massaan. Täytyy löytää oikea tuote ja kohdistaa se oikealle kohderyhmälle. Täytyy osata markkinoida ja vähän brändätäkin.
Markkinointiasiantuntija-bloggari Ilpo kirjoittaa bloggaus.fi blogissaan nichestä. Se tarkoittaa käytännössä tarkasti rajattua aihealuetta, eräänlaista blogin ekolokeroa, jonka sisällä kirjoittaja operoi.

Nichen ideana on, ettei riitä, että perustaa vaikkapa ruokablogin. Ruokablogeja on blogistaniassa jo lukemattomia ja suosituimmat niistä ovat vakiinnuttaneet asemansa aikaa sitten. Jotta tästä massasta voisi jollain tavalla erottua, rajausta on tarkennettava. Voi perustaa vaikka vegaanien mättöruokareseptejä jakavan sivun.

Menestyvän blogin salaisuus taitaa loppupeleissä olla se, että kirjoittaa lukijoilleen eikä itselleen. Se tarkoittaa sekä kohdeyleisön määrittelyä että tarkkaa aiherajausta. Jo suositulla bloggaajalla on tässäkin enemmän pelivaraa; lukijat seuraavat persoonaa.

Kun yritin etsiä asiantuntijabrändin analyysitehtävää varten oman alani, kirjallisuustieteen, suomalaista bloggaavaa asiantuntijaa, jouduin yllätyksekseni toteamaan, että eipä taida kauheasti löytyä. Tutkijat ja some, populaari tiedebloggaaminen on jotakin joka kiinnostaa minua kovasti. Taisi nicheni hypätä silmilleni melkein vahingossa?

Kuva: Hal Yamagucci: ∞Infinity: a loophole that green glass has been put into. (CC BY-NC-ND 2.0)

Mielipidekirjoittelua

Bloggausta voisi verrata tietyllä tavalla mielipidekirjoitteluun. Blogissa mielipidekirjoitukset (sitä ne kuitenkin ovat, vaikka kuinka kirjoittaisi ns. asiaa) ovat esimerkiksi lehti- tai yleiseen nettikirjoittelun verrattuna yhdessä ja samassa paikassa näkyvissä määräämättömän ajan. On itse asiassa hauska katsoa, mitä on kirjoittamastaan aiheesta saanut irti sillä hetkellä, kun sitä on kirjoittanut. Mikä on saanut kirjoittamaan juuri noin, ehkä jopa poikkeamaan blogin varsinaisesta aihealueesta? Oman kehityksensä aihealueen suhteen näkee selvästi.

pavlovaKehittyjänä Pavlovin koirako?

Blogini

Bloggarina olen aloittelija, vaikka ensimmäisen -jo sulkemani- ”kotiäitimoodi”blogin aloitin vuonna 2010. Toinen blogini käsitteli taas opiskelujani. Näiden kohdalla en suonut oikeastaan ajatustakaan sille, kenelle blogia kirjoitan. Nehän olivat minun, minun!

Parin vuoden bloggaustauon jälkeen, aloitin viime talvena kolmannen blogini. Totesin nimittäin, että minähän otan useinkin kantaa työelämään ja työhön ilmiönä. Miksen kirjoittaisi siitä? Saisin yhdistettyä kaksi mielenkiinnon aihettani eli inspiroivan (työ)elämän ilmiöiden pohtimisen ja kirjoittamisen. Aluksi syntyi blogi: ”Toimijuus liminaalitilassa”, joka muutti nimeään yksinkertaisemmaksi eli ”Työelämänasiantuntijaksi”.

Nyt lähtökohtani on ollut erilainen kuin aiemmin. Totta kai blogi on edelleen täynnä ”minun ajatuksiani ja minun, minun”, koska minähän sitä kirjoitan. Mutta nyt olen aihealueen lisäksi miettinyt, kenelle oikeastaan bloggaan, kuka voisi kirjoituksiani lukea ja mitä minä voisin tarjota/auttaa lukijaani. Bloggaaminen on tuntunut tämän vuoksi erityisen mielekkäältä. Kirjoitusaiheita nousee mieleen jatkuvasti sekä omasta elämästä että erityisesti ystävieni kanssa käymistä keskusteluista.

Tämän hetkiset oppini bloggauksesta

Muutamina aloittelijan huomioina olen tehnyt seuraavia seikkoja, joista kaikki eivät ole omiani. Olen saanut myös oppia bloggauskursseilta (mm. Jyväskylän avoimen yliopiston tietokirjoittamisen opinnoista ja Tiia Konttisen blogikurssilta).

  1. Ei ole mitään väliä, vaikka bloggaus ei aina olisi se ”täydellisin”. Kyllä niitä hyviäkin sieltä taas irtoaa. Pääasia on, että kirjoitat.
  1. Otsikko ja lyhyt ingressi ovat elintärkeitä bloggausta jaettaessa esimerkiksi facebookin ryhmissä. Kukaan ei aukaise kirjoitustasi, jos otsikko ja ingressi eivät houkuttele lukemaan.
  1. Lukija lukee kirjoitustasi aina itseensä peilaten ja eri aiheille on eri lukijansa. Minä en esimerkiksi jaksa lukea muotiblogeja, vaikka ne ovat ilmeisen suosittuja.
  1. Blogia pitäisi osata ja uskaltaa markkinoida lukijoita saadakseen. Minä en oikein osaa -enkä uskalla.
  1. Bloggaus on harrastus tai ammatti siinä missä muutkin ajanviejät. Se tarvitsee aikaa! Blogata voi vaikka vain kerran kuussa, mutta silloin ei ehkä kannata odottaa ainakaan alussa hirmuisen suuria kävijämääriä. Mutta ehkä se ei ole edes tavoitteena? Itse toivon nykyään lukijoita ja olen iloinen, kun niitä kuitenkin edes jonkin verran käy huonosta markkinointikyvystäni huolimatta.
  1. Opettele blogialustasi automaattiset toiminnot esimerkiksi kirjoitusten julkaisujen ajastamisesta. Kirjoita myös etukäteen useampi blogikirjoitus ns. varalle. Tavoitteenani on ollut syyskuusta lähtien julkaista kirjoitus pari kertaa viikossa. Tämä ”pyhä” tavoitteeni on nyt kokenut kolauksen, kun sairastuin reilu viikko sitten yskään ja kuumeeseen, johon sain lääkityksen vasta eilen. Sitä ennen en jaksanut yh-tään mi-tään. En edes muistanut, että näin kauan voi olla näin sairas… Suosittelen siis varautumista äkillisiin tilanteisiin! Lomamatkat tai vastaavat voivat myös olla syitä, ettei tule kirjoitettua, mutta niihin todennäköisesti kukin bloggari osaa varautua suunnitelmallisemmin.
  1. Blogeja voi olla yhdellä kirjoittajalla useampikin. Kaikkea ei tarvitse ängetä yhteen ja samaan blogiin, jolloin siitä syntyy kohdentamaton sillisalaatti. Olen itse harkinnut toista blogia harrastuksiini liittyen sekä ihan ammattiini liittyen ns. oppaan muodossa. Molemmat ovat vielä suunnitteluasteella. Yritän saada ensin tuon ensimmäiseni pyörimään…

kiitos

Muutin mieleni blogikirjoittamisesta − ja nyt kerron teille miksi

Tästä piti tulla tilitys siitä, miksi en halua tilittää verkossa.

Sitten kävikin niin kuin kirjoittamisessa usein käy: teksti alkoi viedä kirjoittajaansa.

Aiemmin olen ajatellut, että blogikirjoittaminen ei ole minua varten. Se on niitä varten, joilla on syvällistä asiantuntemusta, jota voi jakaa muille. Tai niitä varten, joilla on tarve ja rohkeutta kertoa henkilökohtaisia asioita verkossa. Minulle oman arkielämän ja ajatusten avaaminen tuntuu vieraalta….verkossa.

Miksi arkailen verkkokirjoittamista henkilökohtaisella otteella?

1. Tyhjä ruutu kammottaa

Aprikoin, mitä sellaista sanottavaa minulla on, jota haluaisin julkaista blogissa? Onko tyhjän ruudun kammo vielä karmaisevampaa kuin tyhjän paperin kammo? Ehkä paineet ovat kovemmat, sillä verkossa julkaistua ei voi enää sulkea pöytälaatikkoon. Verkko luo myös odotuksia entistä nopeammasta tekstintuotannosta.

Oivalsin, että jokainen voi kuitenkin kirjoittaa verkkoon tyylillään, tavallaan ja rytmillään. Tyhjän ruudun ja paperin kammossa taitaakin olla kyse samasta ilmiöstä. Toimisikohan jokin näistä vinkeistä?

hiekka_600
Verkkoon(kin) voi kirjoittaa omalla tavallaan ja rytmillään.

2. Yksityisyys rakoilee

Kirjoittaja paljastaa itsestään aina jotakin, tietoisesti tai tahtomattaan. Vaatiiko verkko välineenä paljastamaan vielä enemmän? Tieto voi levitä verkossa kulovalkean tavoin eikä kirjoittamani ole enää omassa hallinnassani. Yksityisyyteen liittyvät kysymykset verkossa mietityttävät muitakin. Ongelmia on erityisesti sosiaalisen median kohdalla.

Yksityisyyttään voi kuitenkin pyrkiä hallitsemaan verkossakin. Tietoa itsestään voi jakaa valikoidusti. Mikä estää esimerkiksi kirjoittamasta blogia nimimerkillä?

sailo_600
Kirjoittaminen on kiehtovaa, ja (verkko)kirjoittaja paljastaa aina jotakin itsestään.

3. Lukijat haastavat

Verkossa lukijoita on liikkeellä paljon, mutta kilpailu heistä on kovaa. Mistä saan lukijoita verkossa? Miten pidän yllä kärsimättömän verkkolukijan mielenkiintoa ennen kuin hiiri klikkaa seuraavalle sivulle? Verkkoon voi itse kirjoittaa nimimerkillä, mutta myös lukijakunta tuntuu kasvottomalta.

Kenties lukijoiden saamisen ja kohtaamisen haasteet eivät lopulta ole verkkokirjoittamisessa mitenkään erityisiä. Sen sijaan verkko tarjoaa tekstien levittämiseen entistä enemmän mahdollisuuksia. Verkossa voi myös syntyä täysin uudenlaisia yhteisöjä. Alkuun pääsee Kimmo Svinhufvudin ohjeilla.

Kaiken kaikkiaan: eihän se ollutkaan niin vaikeaa. Kirjoittamisen hyvät puolet peittoavat sen haasteet, myös verkossa. Tähänhän voi jäädä vaikka koukkuun!

Kuvat: Heidi Blomqvist

Kynnys on korkea

kynnysVerkkoon kirjoittamisen kynnys on alkajalle korkea.

Nyt harppaan sen kynnyksen yli, ja jo ensi riveillä kerron millä asialla olen. Kirjoitan koska olen kyllästynyt pitämään kaiken tiedon ja kokemuksen vain omana tietonani. Kirjoitan koska ne tuokiot, joita tulee vastaan omissa päivissäni voivat olla avaimia jollekin toiselle. Kirjoittaminen on sen avaimen sovittamista lukkoon. Sen mukaan tietysti, kuin lukija arvelee avaimen sopivan omaan lukkoonsa.

Tänään muovaan elämäni aineksista yhden avaimen. Se menee näin. Kerron miten olen muutama kuukausi sitten haudannut vävyni ja olen siis läsnä nykyisin tyttärelleni, joka on nuori leski kahden pienen lapsen kanssa. Menen siis nykyisen elämäni ytimeen ja sen tärkeimpään asiaan. (Mehän opettelemme täällä verkkoon kirjoittamista henkilökohtaisesti, niinhän se oli.)

Ja asia käy aina vain pahemmaksi, koska olen pian vaihtamassa maata enkä enää voi olla näiden orpolasten luona. Sehän särkee sydäntä tietysti. Pientä lohtua tulee paikalle jäävistä ystävistä ja kylänmiehistä. Mutta tämä blogi kertoo tapahtuman, joka toi itselleni aivan uuden perspektiivin. Kerron sen kokeeksi nähdäkseni voiko elämäni ensimmäinen blogi kääntyä jollekin ihmiselle avaimen tapaiseksi johonkin uuteen.

Se jokin tapahtui sinä päivänä kun olimme ruualla pakolaisten luona. Heitä oli kielletty jäämästä Suomeen mutta he ovat täällä silti, koska kotimaassa pommit putoilevat ja uhka on todellista.Nämä uhanalaiset siis keittivät sahramiriisiä, syöttivät ja juottivat suomalaista perhettämme, kakunkin olivat tehneet ja lapset leikkivät herttaisesti. Leskityttäremme oli heihin ensin tutustunut ja me perässä. Tytär lähtikin jo asunnosta ja me jäimme vielä hetkeksi.

Siinä hetkessä tämä nuori perhe säteili kuten aina, miten voikin heillä olla sydän kasvoillaan, ilo huulilla ja herkkyys ja hellyys kaikessa mitä he ovat ja tekevät. Miten kohmeessa itse olinkaan heihin verraten. Ja miten leskitytärkin jatkaa elämäänsä huolitelluin kasvoin, kuolleen miehen tavarat tiukasti laatikoissa, kaikki elämän elementit kohdallaan, jotta elämänhallinta säilyy. Sellainen itsekin olen, yksityisesti elämän hallintaa yrittävä.

Näiltä tummasilmäisiltä se hallinta oli mennyt jo aikoja sitten. Kodin kohdalla nyt suuri monttu, rakkaat sukulaiset henkeään paossa eri maissa, jotkut Välimeren pohjassa haiden syötävinä, jotkut ammuttuina. Heitä itseään kielletty Suomeen jäämästä ja nyt oli päätöksen valituskin vaakalaudalla.

Ja tässä istuin heidän teetään juoden. Sitten se hetki kun he kaiken oman kärsimyksensä unohtaen halaavat meikäläistä kohmekokkeroa ja sanovat että lähde vaan rauhassa, me jäämme tyttäresi luo. Pidämme huolta hänestä, autamme joka päivä, hoidamme lapsia, olemme läsnä… Katson tuota sykkivää sydäntä niin ilmiselvänä heidän kasvoillaan ja tajuan että he tarkoittavat mitä sanovat. Jää alkaa sulaa jossain sisälläni, se valuu yhtenä norona silmäkulmasta.

Olen saanut perspektiivin tähän asiaan ja oikeastaan koko elämään.

Kenties saan harpatuksi vielä monen kynnyksen yli tämän yhden ainoan elämän aikana.

 

kynnys

Kuva: talopihkala.blogspot.com

Kirjoitan – siis olen?

Ihminen tahtoo jättää jälkeensä jotain, jonkin muiston itsestään. Yksinkertaisinta lienevät valokuvat ja tekstit. Jälkeläiset, ainakin läheisimmät, toivovat rahaa ja omaisuutta. Vasta myöhemmin nousevat erilaiset arvot esiin. Silloin kuvien ja tekstien merkitys kasvaa. Eikä niiden arvoa voi siinä vaiheessa mitata kuin sisäisesti.

Ajatteletko samalla tavalla?

Kuvassa näkyy kiipeilyyn tarkoitettu harjoitusseinä. Se mahdollistaa liikkumisen sekä sivuttais- että pystysuunnassa. Kiinnitimme sen terassin kaiteeseen. Ei tarvitse lähteä, että voi harjoitella. Sitä voi verrata kirjoittamiseen. Kirjoittaminen ei tarvitse siirtymismatkaa. Se laajentaa joka suuntaan. Se kasvattaa sisintä, opettaa pitkäjänteisyyttä, avaa ovia ja portteja. Näiden lisäksi se yhdistää samoin ajattelevia ihmisiä. Se herättää keskustelua ja luo uusia ulottuvuuksia.

Miksi kaikki eivät kirjoita?

Syytteeseen taiteellisten kykyjen tukahtumisesta asetamme usein koulun ja kodin. Silloin ei tarvitse nähdä itse vaivaa eikä etsiä syytä itsestä. Taidamme itse olla suurin este mihin tahansa, vai?

Terapeuttinen kirjoittaminen on ottanut paikkansa jopa kirjoittamisen koulutuksessa. Tutuin henkilö, josta voi aloittaa kirjoittamisen on kirjoittaja itse. Siitä voi laajentaa.

Kirjoitan – siis olen.

(Kuva on meidän omaan terassiin kiinnitetystä harjoitteluseinästä. Mies kiinnitti seinän. Minä valokuvasin tuloksen.)

 

Viisi vinkkiä ihan mihin tahansa

Suomen ehkä merkittävimmän taidemedian ujoin kirjoittaja paljastaa parhaat tällä hetkellä keksimänsä niksit, näillä neuvoilla sinäkin voit mahdollisesti onnistua! Upeaa, eikö?

 

 pyo%cc%88ra%cc%88lla%cc%88ajo

1. Irrota jalat maasta

Niin että mites tämä homma toimii? Jaa, kirjoittaminen, kaipa se on aika samanlainen prosessi kirjoitti sitä sitten päiväkirjaan, opettajalle tai internettiin. Sen, mitä ei osaa oppii matkan varrella. Älä pelkää polkupyörää. Käyttöliittymä voi olla vähän omituisen tuntuinen ensi alkuun, mutta kun vauhtiin pääsee niin homma lähtee kyllä rullaamaan. Ja onhan niitä apupyöriä. Ja kypäriä. Ja sähkömoottoreita.

 

kro%cc%88llermu%cc%88ller

2. Ole laatikko

Tuntuuko sinusta joskus siltä, että kirjoittaminen on vaikeaa? Ettei ole mitään sanottavaa? Olet aivan oikeassa, ihan mistä tahansa aiheesta kirjoittaminen on vaikeaa kenelle tahansa. Itse asiassa elämä on vaikeaa. Kyllä näin on, älä usko muuta. Se johtuu pääasiassa siitä, että meille tyrkytetään voimalauseiksi voimattomaksi tekeviä fraaseja, kuten ”carpe diem” ja ”think outside the box”. Kuule, unohda koko laatikko, ehkei sitä ole olemassakaan. Tai ehkä voit keskittyä kertomaan tarinasi nimenomaan laatikon näkökulmasta. Ja kuka senkin on päättänyt, että on olemassa vain yksi ”the box”? Tuonkin kuvan perusteella laatikoita on vaikka kuinka monta ja hetkenä minä hyvänsä ne hyökkäävät pahaa aavistamattomien ihmisten kimppuun. Eikä kukaan muu voi estää niitä kuin sinä!

 

hahmot

3. Mistä tahansa voi hyötyä

Keitä nuo oudot tyypit ovat ja miksi ne tuijottaa? He ovat sinun lukijoitasi. Ja he voivat olla tosi erikoisia tyyppejä, varsinkin kun ovat päätyneet juuri tähän internetin kolkkaan lukemaan sinun juttujasi. Paras silti hymyillä ja olla kohtelias. Ehkä rohkaistut jutustelemaan. Lopulta voit päätyä heidän kanssaan tuonne telttaan kokemaan ties mitä. Ehkä saat siitä materiaalia seuraavaan tekstiisi! (Muista tehdä muistiinpanoja.)

 

reputlepa%cc%88a%cc%88muulitpaahtaa

4. Reput lepää, muulit paahtaa

Oletko sinä reppu vai oletko sinä muuli? Niin, tämä visuaalinen metafora on nyt jokseenkin hataralla pohjalla ja joka tapauksessa on aivan turha valita kahden pakollisen roolin väliltä. Tasapaino kovan työskentelyn ja luovan tauon välillä on löydettävä itse, kirjoittamalla ja julkaisemalla itselle sopivaan tahtiin. Mutta oikeastaan tämänkin vinkin pointti oli se, että kuvat havainnollistavat ihmeellisellä tavalla lähes mitä tahansa tekstiä.

 

postiloota

5. Ajat muuttuvat

Yllättikö talvi bloggarin? Semmoista se on joskus, mutta tulee sitä lunta tupaan muillakin. Jatka sitä minkä aloitit. Tai muuta suuntaa. Tai tee edes jotain, kyllä sekin lasketaan. Lopulta siitä on jotain hyötyä. Ehkä.

VERKKOON VAI? EI KAI?

Ennen vanhaan kirjoittivat ne, jotka olivat kielioppinsa ja Dostojevskinsä lukeneet. Kynään tartuttiin arastellen, vaikka tyyppikirjaimiston mukainen kaunokirjoitus olisi ollut hallussa. Jos kirjoitettiin koneella, tärkeintä oli korjauslakka.

Kaikesta kirjoitetusta leijonanosa laitettiin pöytälaatikkoon. Kun pöytälaatikko täyttyi, paperit sullottiin pahvilaatokkoon, ja kun pahvilaatikko täyttyi, se vietiin kellariin. Kun kellariin ei mahtunut enää mitään, poltettiin paperit nuotiossa. Paperien polttamisesta syntyi paljon tuhkaa. Se oli ongelmallista, sillä jos tuhkalla lannoittaa perunamaata, tulee perunoista rupisia.

Nykyisin kirjoittavat kaikki, ja jos jotain kirjoitetaan, se pitää julkaista, mieluimmin heti. Julkaiseminen on myös helppoa – verkossa. Niinpä verkon silmät jo vinkuvat ja ratkeilevat kaikesta kirjoitetusta. Kuka siihen viidakkoon viitsii enää sukeltaa? Eikö siellä sokea taluta rampaa ja kysäise ohi kulkiessaan kuurolta:” Oox kuullu semmosen sanan ku kieli oppi?” Ja jos ei ole ahkera verkkotekstien lukija, miksi ihmeessä sellaisia kannattaisi itse kirjoitella?

No niinhän se on. On uskomattoman mukavaa istua vanhojen rouvien kahvikutsuilla haukkumassa nykyaikaa. Voiko verkkokirjoittaminen mitenkään päihittää tuota maanmainiota harrastusta? ONKO VERKKOKIRJOITTAMISELLA MITÄÄN MAHDOLLISUUKSIA? Ei, en usko.

En usko, mutta silti sormia syyhyttää.

Minulla, 50-luvulla syntyneellä  kiiluvasilmäisellä kirjanlukijalla, oli tietysti nuorena lyhyt saimaharmaja -vaihe, tai ehkä pikemminkin p.mustapää -vaihe. Tuo herkkä kukkanen tallautui palkkatyön raskaan rautasaappaan alle, ja kirjoittaminen alkoi uudestaan vasta kymmenisen vuotta sitten. Aloin käydä kaikenlaisia kursseja, ja niistä viimeinen, avoimen aineopinnot, on nyt menossa. Mitä sen jälkeen?

Voin ryhtyä kirjoittamaan vaikkapa romaania. Mitä siitä, jos lopputuloksena on vain rupisia perunoita – kyllä ne maistuvat yhtä hyviltä kuin sileät, vaikka ovatkin rumempia. Näen edessäni pitkän ja mielenkiintoisen tien. Ja yksinäisen. Työssä käyvälle yksinäinen harrastus voi olla henkireikä (ainakin jos työmaana ovat murrosikäiset), mutta työsarkansa päättänyt kaipaa seutaa. Kahvikutsujen mukavat rouvat eivät kirjoita.

Mitä jos sittenkin ryhtyisin bloggaamaan? Kynästäni irtoaa helpoimmin lyhytproosaa; sehän sopisi bloggaajalle. Lisäksi harrastan kuvantekoa,  joten sillä saralla ei olisi tekijänoikeusongelmia. En lannoittaisi kirjoitelmillani perunamaata (jota minulla ei edes ole), vaan tekisin niistä sähköisiä paperilennokkeja.

Ajatus omasta verkonsilmästä alkaa hieman (hyvin hieman) miellyttää. Ehkä pyydystäisin muutaman sintin. Itse asiassa – näin monet bloggaajat vakuuttavat – pelkkä kirjoittaminen palkitsee, ja julkaiseminen korottaa hyödyn potenssiin kolme, vaikka lukijoita ei olisikaan sadoin ja tuhansin.

Olen tehnyt elämäni hienoimmat matkat kirjoja lukemalla. Ehkä blogikirjoittaminen voisi aloittaa uudenlaisen, virkistävän matkakierroksen. Sittenpähän olisin itselleni vieraassa verkkomaailmassa kuin (Hellaakosken runon) hauki puussa, ja siellä vetäisin niin villinraskaan virren, että linnut vaikenisivat. Olenko siis valmis hyppäämään?  NO JOO, NO EI…..onko tämä nyt niin vakava asia? No on, no ei…. Teknisistä ongelmista huolimatta polttelee…ko?

Kuva: Pirjo Kela  (maalauksen nimi: Haukipiilo, tekniikka öljyväri)

 

 

 

 

 

En ole somehai – siis olenko olemassa?

Olen etanapostiajan lapsi. Verkko alkoi kotoutua elämääni opiskeluaikana ja siitähän se vähitellen lähti: googlettaminen, meilaaminen ja surffaaminen. Mutta somettamiselle en ole koskaan lämmennyt.

Miksi mietin sitä juuri (taas) nyt?

turkki1_110_mod
Kyllä minäkin tykkään puuhastella verkon parissa.    Kuva: Arja Kangasniemi.

Työskentelen vapaana toimittajana ja mediamaailma siirtyy kovaa vauhtia verkkoon. Minulla ei ole mitään verkkokirjoittamista vastaan – itse asiassa olen hyvinkin kiinnostunut sen mahdollisuuksista, sillä tykkään myös valokuvata ja videointikin kiinnostaa. Lähes kaikki tieto työtä ja vapaa-aikaa varten tulee etsittyä verkosta ja päivieni piristys on seurata muutamaa blogia. Innostukseni oman blogin pitämiseen kasvoi potenssiin biljoona Kimmo Svinhufvudin pitämällä verkkokirjoittamisen kurssilla.

Mutta löytääkö kirjoituksiani kukaan, jollen ole somessa?

Jyväskylän avoimen yliopiston järjestämällä verkkokirjoittamisen kurssilla painotettiin (taas kerran), miten tärkeää on luoda ja käyttää hyväkseen jo olemassa olevia verkostoja netissä. Entä, jos niitä ei ole, ja motiivi somettamiseen puuttuu? En halua kertoa jokaisesta pussisiideristä, kuoripottulounaasta ja elämysmatkasta Klaukkalaan koko klaanille. Mieluummin soitan, tekstaan tai meilaan ja kerron luurin toisessa päässä roikkuvalle sen, mitä juuri sille ihmiselle haluan. Kuitenkin porkkana kepin päässä karjuu naama punaisena, että voisin parantaa somen kautta työtilannettani. Ja ehkäpä jopa varallisuutta…

Oi te arvon somegurut: mitä mahdollisuuksia minulla on, jollen halua roiskauttaa koko elämääni bittiavaruuteen?

Ja mistä ihmeestä aika riittää somessa sambailuun?

Työskentelen kotona, ja niska- ja hartiakivuista herkästi kärsivänä nousen mieluummin viemään roskapussin tai ripustamaan pyykit työtauolla kuin annan näppäimistön imeä olkapäitäni kohti quasimodomaista ryhtiä. Vapaa-ajalla luen, ulkoilen, liikun tai seurustelen mieluummin ihmisten kanssa kuin koneiden. Bussissa ja junassa körötellessäni suon aivoille näennäisen mahdollisuuden levätä viereisellä penkillä – tosiasiassa tuo mysteerinen jättitippaleipä alkaa suoltaa kiven alle kadonneita otsikoita ja ingressejä lähes välittömästi, kun tollotustauko alkaa.

Huojennuksekseni luin Hanna Jensenin kirjoittamasta jutusta Imagesta 10/2016, että kirjailija Miika Nousiainenkaan ”… ei ole sosiaalisessa mediassa, sillä hänellä ei kuulemma ole mielipiteitä ja parhaat vitsinsä hän sanoo säästävänsä palkkatyöhön ja kirjoihinsa.” Myöskään Paula Koivuniemi ei käytä somea. Että on meitä muitakin. Tosin semmoinen ero meillä kolmella on, että Paula ja Miika ovat hippasen enemmän tapetilla ilman someakin kuin minä.   

Somettaa vai eikö somettaa, kas siinäpä pulma. Mutta jos en käytä facebookia, instagrammia, snapchattia, hiphoppia, hoploppia… kuuleeko kukaan?

dscn0109_mod
          Saavatko vain somehait kannatusta?                    Kuva: Arto Wegelius.

   Ethän kopioi kuvia ilman lupaa, kiitos!