Ihmiskehon syövereihin kuuluu sisäänrakennettu tarve tulla hyväksytyksi. Toiset haluavat tulla hyväksytyksi yhteisössä jossa elävät, toiset taas etsivät ihan vain oikeutusta hengittää. Koska ihmislaji arvottaa teot suhteellisen korkealle, me etsimme edellämainittuja oikeuksia sen perusteella, miten suoriudumme. Emmekä me voi tietää, miten me suoriudumme, jos kukaan sitä ei meille kerro.
Me kirjoittajat olemme löytäneet väylän toteuttaa itseämme. Julkaisemme tekstimme ajan myötä näkyville. Odotamme kuulevamme, että se kelpaa. Se, mihin sen tarvitsee kelvata on moniulotteista. Joka väittää kirjoittavansa vain itselleen, valehtelee. Kukaan ei jaksa kirjoittaa vuodesta toiseen ainoastaan itseään varten. Kirjoittaminen on lopulta yhtä itseriittoista kuin kaikki muukin luova toiminta.
Entäs sitten se palaute, jota me kirjoittajat niin kovasti kaipaamme? Joillakin onnekkailla se tulee ammattilaisen käsistä ja on tietenkin rakentavaa. Jopa kustantamoiden täystyrmäys muotoillaan muotoon ”kiitos, emme ole tälläkertaa kiinnostuneita”. Ammattimainen palautteen antaja palauttaa maan pinnalle kypsästi. Ei kypsyneenä. Kriitikot ovat asia erikseen. Kriitikoiden on tarkoituskin olla raflaavia. Joskus jopa roustaavia. Kriitikoiden arvioiden tarkoitus on saada lukijan suupielet kääntymään ehkäpä jopa ironiseen hymyyn. Sellaista ei tehdä helläkätisesti. Kriitikolta saatu ylistävä palaute kantaa pitkälle. Valheellisen pitkälle. Seuraava kirja tai teksti voikin saada murska-arvion ihan vain siksi, että unohti yrittää tarpeeksi silläaikaa kun kellui pää pilvissä. Murskavoitto kääntyy helposti murskatappioksi. Ehkäpä kriitikoista on todellista hyöytyä vain lukijalle? Kannattaako ostaa ja kannattaako uhrata aikaa 30 euron teokseen? Itse tosin olen haalinut luottokriitikot joiden arvioihin luotan rahani. Yleensä, jos tietyt kriitikot arvostelevat kirjan viiteen tähteen, tiedän sen olevan aivan liian korkealentoinen minulle. Tiettyihin mielentiloihin sopii 1-2 tähden pehmeäkantiset pokkarit joiden kustantamot eivät halunneet upottaa riittävästi rahaa saadakseen kovat kannet. Toiset kriitkot taas ovat kertakaikkisen tyhjänpäiväisiä ja haluavat ainoastaan viihdyttää oman tekstinsä lukijaa. Oikeastaan tätä asiaa tarkemmin pohdittuani, kriitikoiden ammatti pitäisi kieltää.
Todellinen palaute tulee lukijalta joka lukee jostakin muusta intressistä, kuin kritiikin antamisen ilosta. Minä saan bloggaajana palautteen suoraan verkkokalvoilleni, kutakuinkin reaaliajassa. Bloggaajan palaute on erilaista, kuin kirjailijan palaute. Bloggaajan saama palaute koskettaa useimmiten asiaa, josta bloggaaja kirjoittaa. Palaute kohdistuu 95 prosenttisesti mielipiteisiin, elämäntapaan ja ulkonäköön. Loput 5 prosenttia jakautuvat tasan kunnianloukkauksia lähentelevien nettikiusaamiskommenttien ja kirjoittamisen tekniikan tai sisällön laadun arviointiin. Jälkimmäisen ollessa kyseessä 100 prosenttia palautteista on kaksi-kolme sanaisia. ”Kirjoitat hyvin” tai ”et osaa kirjoittaa”.
Miten kirjoittaja kestää palautteen, joka kohdistuu syvälle minuuteen sensijaan, että arvioitaisi sitä mitä tekee, eli kirjoittaa? Sitä minulta usein kysytään. Kirjoittaessani puoltavan mielipiteeni subjektiivisen päivähoito-oikeuden kieltämisestä, en saanut öisin nukuttua. Kuulema juuri minunlaisteni äitien takia, toiset äidit tappavat lapsiaan. Sain satoja kommentteja koskien mielipidettäni, joka oli perheellisten näkökulmasta väärä. Ja muutaman peruspakollisen sähköpostin joissa ajan väsyneet äidit lapsinensa äärirajojen kautta hautaan. Kirjoitus oli kärkäs, raflaava ja huomionhakuinen. Kappalejaot olivat surkeasti toteutettu ja kirjoitusvirheitäkin löytyi. Kukaan ei huomannut niitä. Vain sillä oli väliä, mitä mieltä minä olin. Sellaisen kirjoittamiseen ei tarvitse kirjoittaa päivääkään kokemuksen vuoksi. Palaute on silti sama. Bloggaamisessa kirjoittajakokemuksella ei ole niin suurta väliä, kuin sillä taidolla, kuinka osaat tuoda mielipiteesi julki ja sen arvoimisella, miksi sen teet.
Toisessa ääripäässä ovat postaukset joihin sataa pelkkää positiivista palautetta. Ne ovat niitä, joissa näytät jotakin kamalaa itsestäsi. Vaikkapa kamalat vatsamakkarasi. Silloin olet rohkea, urhea ja tosinainen. Vaan kirjoittamisesta ei puhuta mitään. Ollakseen rohkea, ei tarvitse osata kirjoittaa. Toisinaan vain paidan nostaminen riittää.
Verkossa kirjoittavan palaute on brutaalia ja kohdistuu sinne, missä se sattuu eniten. Ja hoitaa parhaiten. Kuten aiemmin totesin, sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa. Palaute täytyy osata lukea rivien välistä. Onko onnistunut koskettamaan? Jos joku sanoo liikuttuneensa lukemastaan, on ajateltava palaute niin, ettei se herättäisi tunteita, jos se olisi kovin huonosti kirjoitettu. Silloin, kun joku raivostuu silmittömästi, on ajateltava samoin. Silloin, kun on herättänyt tunteita, nukkui hyvin yönsä sen jälkeen, tai ei, on onnistunut. On opittava siihen, ettei kukaan sano sitä. Juuri se on se syy, miksi toisina päivinä olet maailman paras ja toisina maailman huonoin. Se, millä fiiliksellä kulloinkin palautteesi, eli kommenttiboxisi verkkokirjoittajana luet, kertoo sinulle sen, oletko onnistunut vai et.
Verkkokirjoittajan tärkein taito, on osata sulkea kannettavan tietokoneen luukku. Silloin, kun ulkonäköäsi haukutaan kaikilla mahdollisilla termeillä, mielipiteitäsi solvataan ja perheesi turvallisuutta uhataan, on osattava antaa olla. Paskamyrsky riehuu aikansa, mutta kun sitä ei näe, sen silmän tikuksi ei joudu. Uteliaisuus on voitettava ja itsensä puolustamisen tarve unohdettava. Jos epärakentavan palautteen kanssa lähtee taistelemaan, sille häviää. Aina on joku, joka jaksaa loputtomiin ja menee pidemmälle, kuin sana pitkä edes yltää. Silloin, kun palaute ja keskustelu muuttuu nettikiusaamiseksi, itse kirjoittaja häviää taistelun. Ihan joka kerta. Sen taistelun voi voittaa ehjin nahoin vain sillä, ettei lähde mukaan.
Ihmisluonnon on vaikea antaa olla. Se sotii meidän alkukantaista henkiinjäämisviettiämme vastaan. Kirjoittajalle, joka kirjoittaa muille, se kuitenkin on elinehto